Blogspot blokattu

Blogspotin blokkaaminen on varma kevään merkki Kiinassa. Kampuspäiväkirja on siirtynyt Vuodatuksen palvelimen alle osoitteeseen : http://weishenme.vuodatus.net/.

Pekingin jenkkiäijjät

Jos minulla on ennakkoluuloja jotain ihmisryhmää kohtaan, niin kaipa sitten amerikkalaisia äijjiä. Havahduin asiaan alkuviikosta, kun Will, Oklahomasta, syvältä Yhdysvaltojen keskilännestä tuleva vanha luokkakaverini asui alkuviikon luonani.

Willin avoimuus ja kyky sulautua paljon minua paremmin kampuksen etnisesti erottuviin porukoihin on todella ihailtavaa. Opiskellessemme yhdessä pari vuotta sitten Will pysyi koko lukukauden kampuksen rupuisimmassa stipendiaattien dormikompleksissa kun minä muutin sieltä kivaan kämppään kolmen yön jälkeen. Vajaan puolen vuoden aikana Will päätyi viettämään kosteat iltansa isojen mustien afrikkalaisten dormibileissä, tai mikä vielä vaikuttavampaa, puhelinkopin kokoisten ja kauttaaltaan tatuoitujen "islandersien" kanssa mekastaen.

Palattuaan nyt viikoksi tänne, tapasin hänet ensimmäisellä kerralla aamuyöstä paikallisella nakkikipsalla samoissa porukoissa, keskellä hirviömäisen kokoisia, ympäripäissään olevia tongalaisia, fijiläisiä, micronesialaisia ja samoalaisia rugbyjyriä. Minun kokoistani Williä ei ollut vaikea erottaa blondissa siilitukassaan päätä pidempien tatuoitujen mustien kehojen keskeltä.

Will oli saanut kirjallisuuden opintonsa päätökseen ja on nyt suuntaamassa New Orleansin heikommin menestyville alueille opettamaan. Hän jos kuka tulee niissä porukoissa pärjäämään.

Ehkä etniset erotteluni tuntuvat vähän kärjistetyiltä, mutta Pekingissä värillä on tosiaan väliä. Mustat ovat paljon tarkemmassa vartioiden valvonnassa, baarien sisäänpääsylinjauksista puhumattakaan. Will kertoi päässeensä valkoisen kaverinsa kanssa ilmaiseksi lähiklubillemme, muuta yrittäessään sisään islandersien porukassa, sisäänpääsy oli jokaiselle, Will mukaanlukien, 10 euron pintaan (80 rmb). Sen lisäksi, että väri tarkoittaa vähemmän rahaa, se myös määrittelee ketä tapaat (mustana tapaat vähemmän eri maiden aasialaisia, for sure) ja missä koet itsesi tervetulleeksi.

Will lähti eilenaamulla eteenpäin vietettyämme yhdessä kaksi pitkää aamupalaa ja muisteltuamme vanhoja hyviä aikoja luokkakaverimme Modin kanssa lounastaessamme. Sain häneltä lahjaksi Keskilännen intiaanien "dream-catcherin", jonka aion ripustaa pikapuoliin sänkyni yläpuolelle.

Toinen jenkkiäijjäystäväni on kuin toisesta maasta, mutta rakastaa Amerikan Yhdysvaltoja aivan Williä vastaavalla intohimolla. Eksplisiittisen nykiläishomohabituksen omaava Jesse on harvoja, jotka täällä ovat kiinnostuneita puhumaan politiikasta, yhteiskunnasta ja kulttuurista, ja jolla on myös paljon kiinnostavaa ja avartavaa sanottavaa, erityisesti Yhdysvalloista. Opiskelemme Jessen kanssa paria kurssia yhdessä ja käymme nykyään aika usein yhdessä ulkona ja syömässä, yleensä israelilaisen pulpettikumppanini Tirzan ollessa mukana. Columbiaan kv-politiikan maisteriopintoihin suuntaava Jesse on minua paremmin selvillä Lähi-idän tilanteesta, ja siten olen saanut seurata useita kiinnostavia keskusteluja Lähi-idän lähihistoriasta ja nyky-Israelin kuvottavasta sisäpoliittisesta vallanjaosta.

Käymme toistuvasti, vaihtelevalla porukalla, keskustelun monikulttuurisessa yhteiskunnassa elämisestä. Tirza, vaikkakin hyvin Isrealissa vasemmalla, pitää muslimien kanssa rinnakkain asumista mahdottomana. Samansuuntaisia mielipiteitä saimme kuulla toissaviikonloppuna berliiniläiseltä ystävältämmekin, jonka mukaan turkkilaisvähemmistö on tuonut aivan liikaa ongelmia saksalaisille. On kiinnostavaa, että argumenttien etsiminen etnisesti pluraalien yhteisöjen puolesta jää joko minulle, homogeenisessä lintukodossa ikänsä asuneelle, tai New Yorkin monimuotoisuudessa kasvaneelle Jesselle.

Joka tapauksessa, fiksujen, Amerikalle rakkauttaan vannovien äijjien tapaaminen on yksi avartavista Peking-kokemuksista. Pekingissä Amerikka on lähempänä kuin Helsingissä.

Ai Wei Wei - vaarallinen tiedonkerääjä

Kirjoitan Ai Wei Weista, koska hän on suorasanainen kiinalainen ajattelija. Täällä heitä ei livenä tapaa, ja netistäkin heidän löytämisensä on vaikeaa, kirjakaupoista puhumattakaan.



Kokeellisena taiteilijana tunnettu Ai asui suurimman osan 80-luvusta New Yorkissa ja palasi sen jälkeen Pekingiin, missä oli perustamassa kokeellisten taiteilijoiden ns. East Villagea. 90-luvulla hän julkaisi sen ajan taiteilijoita kuvanneet teokset Black cover book, White cover book ja Grey cover book.

Ai osallistui alussa Olympia-Kiinan symbolin, Linnunpesä-stadionin suunnitteluun, mutta irtisanoutui myöhemmin reaktiona Kiinan hallinnon olympialaisten valmistelujen aikaisiin sortotoimiin. Jälkeenpäin hän kieltäytyi kaikista olympialaisiin liittyvistä tehtävistä ja kritisoi mukana olleita taiteilijoita, erityisesti elokuvaohjaajia Steven Spielbergiä ja Zhang Yimouta taiteilijan moraalisen vastuun unohtamisesta:

"All the shitty directors in the world are involved. It's disgusting, I don't like anyone who shamelessly abuses their profession, who makes no moral judgment. It is mindless.".

Lisää Ain olympia-kritiikistä voi lukea esim. Guardianin haastattelusta.

Nyt Ai on pinnalla aloitettuaan tänä keväänä tutkimukset viime vuonna Sichuanin maanjäristyksessä kuolleiden koululaisten lukumäärästä. Kvantitatiivista tietoa rakastavassa Kiinan hallinnossa tällaisen asian pitäisi jo olla selvillä. Julkaistut listat ovat kuitenkin ristiriitaisia, ja luvut kuolleiden ja kadonneiden määrästä ovat jääneet hämäriksi. Sichuanin maakunnan Opetusviraston mukaan kuolleita koululaisia oli 6,376, kadonneita 1,274 ja haudattuja 1,107. Valtionviraston ja Sichuanin hallinnon luvut eivät anna juuri käsitystä menehtyneiden määrästä: valtion luvut osoittavat 69,227 kuollutta ja 17,923 kadonnutta kun taas Sichuanin hallinto julkaisi nimilistan 19,065 kuolleesta.


Ai Wei Wein tiedonkeräys on herättänyt suurta sympatiaa kiinalaisissa, joille maanjäristys oli kansallinen tragedia. Maaliskuun 12. päivästä lähtien Ai on julkaissut blogissaan aina vain kasvavaa listaa järistyksen uhreista. Ai haki bloginsa kautta vapaaehtoisia tiedonkerääjiä ja sai satoja hakemuksia ympäri Kiinaa.

So far so good. Miksi Kiinan hallinto suhtautuu penseästi tiedonkeräämiseen? Ain mukaan syynä voi olla koulurakennusten heikko laatu, joka johti juuri koulurakennusten totaalisen luhistumiseen. Tietoja Ai Wei Weille kerääviä vapaaehtoisia on peloteltu, pidetty pidätettynä yön yli ja jopa käsketty poistumaan järistysalueelta. Koulujen rehtorit, joilta on kysytty tietoja kuolleista, eivät suostu vastaamaan.

Ai Wei Wein kokoama lista poistetaan jatkuvasti hänen blogistaan, mutta hän jatkaa listan päivittämistä.


Päivitys: Päivä myöhemmin, 6.5.09, Hesari uutisoi Kiinan valtionhallinnon julkaisseen oman listansa. Valtiollinen lista vastaa numeraalisesti hyvin Ai Weiwein listan tämän hetkistä tilannetta. Onko tämä nyt jonkinlainen merkki kiinalaisen kansalaisyhteiskunnan piilevästä voimasta...?

The Greatest Wall of China

En ole kirjoittanut blogia pitkilleen. Ehkä siihen tarvitaan suurempaa turhautumista tai kiinnostusta kertoa omista kuulumisistaan, kuin mitä elämäni on viime viikkoina tarjonnut.

Nyt olen ärtynyt. Traagista, että ärtymiset ovat nykymaailmassa peräisin lähinnä teknisten laitteiden toimimattomuudesta. Niin nytkin – tai ehkä ei sittenkään.

En ymmärrä, miksi Bulloger.com (kiinalaisten ajattelijoiden suosima, alkuvuodesta Jenkkeihin siirretty blogiportaali) tai China Digital Times (negatiivista Kiina-uutisointia suoltava jenkki-sivusto) eivät avaudu edes suomalaisen proxy-palvelimen kautta. Kärsin samasta ongelmasta jo aiemmin, mutta luulin sen jo selvinneen ennen vappua. Mutta nyt ainoat tietämäni vaihtoehtoisia tietolähteitä Kiinasta tarjoavat kanavat ovat saavuttamottomissani. Pah.

Kuinka Kiinan “Great Firewall” voi estää ns. kiellettyjen sivustojen aukaisemisen jos olen kirjautunut selaimelleni (Firefoxille) suomalaisen proxyn läpi? Luulin, että teknologinen kehitys on aina valtiokontrollia ja valtiollisia poliittisia linjauksia edellä. Kertokaa, että niin on edelleen, myös Kiinan nettisensuurin kohdalla.

Tervetuloa töihin kaunokainen!

Danwei tarjosi taas kiinnostavan linkin 2000-luvun kiinalaisuuden ytimeen. Maan arvostetuimman yliopiston Beidan (Pekingin yliopisto) terveystieteiden keskus vaatii opiskelijoiltaan hyvän opiskelusuorituksen lisäksi myös sopivia mittoja menestyvälle terveystieteilijälle. Ylipainoiset tai alimittaiset (miehet alle 160 cm, naiset alle 150 cm) älkää siis vaivautuko hakemaan.

Erään kansalaisjärjestön kritisoitua uusia kriteerejä yliopisto vastasi, että uudet standardit ovat tehty, koska alimittaisilla ja ylipainoisilla on suurempi riski päätyä valmistumisen jälkeen työttömäksi. Heidät on siis parempi karsia jo alkuvaiheessa.

Yliopiston arvio huonommista työllistymisnäkymistä ja uudet sisäänpääsykriteerit varmasti helpottavat alimittaisten karsiutujien tulevaisuudennäkymiä. Mutta mikä tärkeintä, Pekingin yliopiston maine valtatienä työelämän huipulle säilyy.

Kukaan kiinalaisia työilmoituksia seurannut ei varmasti ylläty edellisenkaltaisista uutisista. Esimerkiksi englannin opettajaa haettaessa voidaan mainita, että kaukasialainen ulkonäkö on tarpeen. Agenttina toiminut kiinalainen ystäväni haki yhdessä vaiheessa valtionhallintoon englannin opettajia, "only white faces"-kriteerillä. Kuuntelin vierestä kun aasialaisperäiselle aussille tuli pakit väärän värin takia. Niinpä minullakin on todennäköisesti paremmat työllistymismahdollisuudet englanninopettajaksi kuin afro-amerikkalaisella englantia äidinkielenään puhuvalla, aasialaisperäisistä puhumattakaan. Silmien väri ratkaisee usein enemmän kuin puhdas aksentti.

Tällainen todellisuus työmarkkinoilla on osittain yhteydessä edellisessä postauksessa mainitsemaani huolehtimiskulttuuriin. Lähipiiri huolehtii Kiinassa omasta kersan parhaasta myös siksi, koska kukaan muu ei sitä tee. Erityisesti oma perhe tekee parhaansa, ja usein enemmänkin, varmistaakseen läheistensä menestyksestä raaoilla työmarkkinoilla.

Mutta ennen kaikkea työmarkkinoiden viidakon lait ovat seurausta 1800-luvun Eurooppaan verrattavista työläisten oikeuksista. Toisin sanoen, mitään korkeamman tahon työläisten puolustajaa ei ole. Järjestäytyminen on sosialistisen Kiinan musta aukko. Täten jos minkälainen syrjintä on käytännössä mahdollista.

Käytännössä viidakon lait ovat johtaneet siihen, että kauniit syövät rumat, ja röyhkeät ujot. Nuorena ulkonäöllä hankkii helposti ekstraa, vaikkei ala olisikaan ihan mallin työtä. Ja loppuen lopuksi, villit työmarkkinat jättävät ulkopuolisille Kiinasta kuvan kovana yhteiskuntana, jossa kyynärpäitä on parempi oppia käyttämään heti lentokentän taksijonosta lähtien.

Huolehtimisyhteiskunta

Kiinasta saa hyviä otsikoita teemalla “kuinka auktoriteetit valvovat”. Esimerkiksi poliisi ja informaatiovirastot valvovat ettei kukaan loukkaa valtion informaatiolinjaa. Lukio-opettajat valvovat etteivät oppilaat seurustele, ja vanhemmat valvovat kenen kanssa yliopiston jo päättäneet seurustelevat. Yliopisto valvoo, ettei opiskelijoiden fyysinen kunto pääse rapistumaan tai että opiskelijat eivät rieku öisin ulkona tai toisen sukupuolen asuintiloissa, edes viikonloppuisin. Ja naapurit valvovat… no valvovat vain tavan vuoksi ja kertovat sitten emännälle vuokralaisten elintottumuksista.

Täällä valvominen on kuitenkin huolehtimista. Poliisi huolehtii yleisen järjestyksen säilymisestä, lukio-opettajat oppilaiden opiskelumenestyksestä ja vanhemmat vain yleisesti lastensa pitkän tähtäimen onnellisuudesta. Ja naapurit huolehtivat… no huolehtivat vain asuinympäristön tuttuudesta. Huolehtiminen ei kuulosta ollenkaan niin kauhealta.

Kiinalainen välittäminen on pitkälti huolehtimista. Yllätyn usein kun semi-tutut yliopistokaverit muistuttavat pukeutumaan tarpeeksi lämpimästi, tai juomaan kuumaa vettä säännöllisesti. Ravintolasta lähdettäessäkin vieraille toivotetaan aina: Kulje varovasti, 慢走。Yllätyn tietysti vain enemmän kuullessani yliopiston huolehtivan opiskelijoiden fyysisestä kunnosta, tai lukio-opettajien raportoinneista lukiolaisten seurusteluyrityksistä.

Ehkä kiinalaisten suhtautuminen voi usein tuntua ns. ylihuolehtimiselta, mutta huolehtiminen on myös sitä mitä me suomalaiset olemme vapauden myötä menettäneet. Kukaan ei puutu vakavasti siihen mitä päätät opiskella yliopistossa, tai onko teini-iän seurustelukumppani sopiva. Meilläpäin saa tehdä itse päätökset ja viettää vapaa-aikaansa vapaasti. Tuskin kukaan voi väittää, ettei myös vapaus joskus ahdistaisi.

Ei minusta mitään kontrolliyhteiskunnan ylistäjää ole tullut, mutta täällä voi nähdä kontrollin, valvomisen ja huolehtimisen hyvätkin puolet. Täällä monet teini-iän ylilyönnit ja dokailuillat jäävät väliin (oli se sitten hyvä tai ei…). Tuntemillani nuorilla on aika selvät tavoitteet ja suhteellisen turvallinen ja läheinen perhepiiri. Rajat ovat paljon selvemmät kuin nyky-Suomessa. Kiinalaisen huolehtimissuhteen edellytyksenä on myös tottelevaisuus ja auktoriteettien arvostaminen, joita meilläpäin ei suuremmin arvosteta, ainakaan 80-luvulla syntyneiden piireissä.

Mutta on päivänselvää, ettei kiinalaisilla ole samanlaisia vapauksia kuin meillä. Osaa kontrollista, vähemmistömielipiteiden tukahduttamisesta puhumattakaan, on paha perustella edes väenpaljoudella. Mutta täällä myös ymmärtää, miksei yli miljardin ihmisen ylikansoitetussa maassa kontrollia voi mitoittaa yhtä tarkasti kuin viiden miljoonan, oikeuksistaan huolehtimaan tottuneen individualistin onnelassa.

"Kiinalaiset syövät kaikkea muuta paitsi lentokoneita"

Pikkusiskoni kyseli blogikirjausta ruuista. Kävin äitin kanssa lomalla monissa hauskoissa ruokapaikoissa, mutta en valitettavasti ottanut itse kuvia. Voisin lisätä kuvat joskus kun ne Suomesta saapuvat.

Oppitunneistani ikävän moni on tylsiä. Onneksi toinen pakollisista, kuuntelun ja puhumisen kurssi tarjoaa useammat hyvät naurut joka kerta, kiinalaisen kulttuurituntemuksen syventämisestä puhumattakaan.

Tosin tällä kertaa oli nauru kaukana, kun semi-hullu, mutta sitäkin hauskempi opettajamme alkoi kertomaan kiinalaisen ruokakulttuurin ääri-ilmiöistä otsikolla "除了飞机中国人都吃“， eli "Kiinalaiset syövät kaikkea muuta paitsi lentokoneita" . Pohjoisen koira-aterioista siirryimme pehmeästi opiskelemaan Etelä-Kiinan nisäkkäiden tarjoamia makuelämyksiä.

Suosikkini oli ruokalaji nimeltään "kolme kirkaisua" (三声叫）. Tämän ruokalajin nimi on loogisempi kuin haluattekaan uskoa:

1. kirkaisu: otetaan hiirenpentu puikoilla astiasta.
2. kirkaisu: kastetaan hiiri chilikastikkeeseen.
3. kirkaisu: otetaan ensimmäinen puraisu (jonka tulisi siis lopettaa kirkaisut).

Pureskelkaa hetki. Konkreettisemmin tähän, kuten moniin muihinkin eksoottisuuksiin, voi tutustua Guangdongissa eli Kantonissa. Suorat lennot Finskillä ruokapöytään.

Tauolla paremmin kiinalaista ultrakulinarisimia tuntevat luokkakaverit kertoivat vielä juttuja sikiönsyönnistä. Ne toisen käden lähteisiin pohjautuvat jutut ohitan herkkua tarkemmin ajattelematta aina niin kauan kuin saan ruokalajin olemassaolosta paremman varmistuksen.

Joka tapauksessa kiinalaisen ruokakulttuurin lonkerot ulottuvat kauemmaksi kuin pohjoinen mielikuvitukseni uskaltaa kurottaa. Ruokakulttuurin erot heijastavat myös tavallaan muidenkin Kiinan ja lännen kulttuurierojen syvyyttä. Joidenkin arkipäiväisten tapojen ja tottumusten ymmärtäminen on vaikeaa. Syyt löytyvät varmasti usein historiasta, ja kulttuurierojen kanssa toimeentuleminen vaatii tosiaan pohtimaan pohjoiseurooppalaisen kulttuurimme perusteita. Esimerkiksi, miksi me emme syö hiiriä? Edes kuolleita hiiriä?

我爱中国。。。 Eli: Rakastan Kiinaa...

Viime aikoina kiinalaisten patrioottisuus on alkanut nyppimään. En ole koskaan tykännyt patrioottisuudesta, mutta en uskonut sen sinällään häiritsevän opiskelurauhaani. Isänmaanrakkaudestaan avautuvat kiinalaisnuoret, tai Yao Mingin elinkaaren ulkoa osaavat ala-asteelaiset, ovat vain olleet suloisia viattomuudessaan..

Mutta aloitettuani tällä lukukaudella uutistenlukukurssit olen menettänyt kontrollin kiinalaisten patrioottisuusannosteluun. Nyt olen velvoitettu lukemaan älyttömiä artikkeleja joihin jokaiseen on lähes poikkeuksetta piilotettu patrioottinen kannustusviesti. Usein piilottaminenkin on unohdettu, ja kirjoittajat olettavat lukijoiden olevan iloissaan Kiinan kehityshehkutuksesta tai valtiomiesten ahkeruudesta.

Usein tekstit pitää lukea useaan kertaan, etsiä käännökset reilulle 50 uudelle sanalle, ja vieläpä päntätä idioottimaisten lauseiden rakenteita – vain kieltä oppiakseen.

Olen saanut itseni yhä useammin kiinni miettimästä montako kertaa voisin skipata tunnit, että pääsisin kurssin vielä rimaa hipoen läpi. Tai kuinka paljon oppisinkaan lukemalla itse valitsemaani romaania kiinaksi. Mutta toistaiseksi olen mennyt tunneille aina kuin mahdollista.

Olemme lukeneet tekstejä Yao Mingin isänmaanrakkaudesta, kiinalaisen Haier-yhtiön Amerikan valloituksesta ja kiinalaissiirtolaisten halusta palata Kiinaan. Vaikuttavat ehkä viattomilta aiheilta, mutta kun asiaa kelaa, niin huomaan ettei aihetta unohdeta juuri yhdessäkään tekstissä. 中国， 中国，Kiina sitä, Kiina tätä. Kiina on yksi toimija.

Onneksi on kahvitauot ja ympärillä ihmisiä kenelle valittaa. Tunneilla sitä on turha aloittaa.




Yritin ladata kuvaa Linnunpesästä beijingsolympicfan.com –saitilta, mutta jopa Bird´s nest google-haku on liian rankkaa kamaa kiinalaisille sensoreille. Ideologinen (ja siksi sensitiivinen) keskus on todellakin siirtynyt Tiananmenilta Linnunpesälle, olympia-aikakauden ikonille.