Jatkoa ruokamatkustamiselle

Jatkan ruokalinjalla. Enää en edes kadu, että vietin taas kerran perjantai-illan ruokapöydässä.

Viikonlopun juhlistukseksi varasin pöydän Etelä-Kiinan Sichuanin maakunnan erikoisuuksia tarjoavasta Bao Guo Bu Yi –ravintolasta. Olin varautunut suhteelliseen vaatimattomaan paikkaan Pekingin luoteisosissa, koska ravintolan piti sijaitseman kotoisella Haidian –alueella. Taksi ajoi kuitenkin pitkän kiekan Pekingin länsipuolelle, josta löysimme ravintolan osana hotellilta vaikuttavaa bisnesrakennusta. Neljän hengen seurueemme ohjattiin omaan huoneeseen, jossa saimme eteemme hieman totuttuja illallispaikkoja hintavamman ruokalistan.

Sichuanilainen ruoka on tunnettua tulisuudestaan. Kun näin ruokalistan täynnä kuvia punaista chiliä kirkuvista ruoka-annoksista aloin jo epäröidä. Entä jos en saakaan ruokia syötyä? Entä jos ensimmäinen suupala vie makuaistin ja polttaa kielen kahdeksi viikoksi? Thaimaalainen ystäväni Joe vielä jatkoi kertomalla sichuanilaisen ruuan olevan paljon thai-ruokia tulisempaa. Kokemukset lähi-thai-ravinotolastamme olivat jo olleet kestokykyni rajoilla. Jätin lopulta ruokavalinnat Joen ja Helenin huoleksi ja toivoin parasta.

Tilasimme punaisen chilin peittämää porsaannahkaa (tai vastaavaa); vahvasti wasabilla maustettua merilevää; mietoja ja maukkaita riisipalloja rapealla kuorrotteella, sekä vahvasti chilillä maustettua nautaa. Lisäksi otimme jokaiselle ilmeisesti linnunpesällä täytetyn suuren makean papaijan, joka maksoi kolmen päivän lounaat, mutta teki ainakin minut onnelliseksi pitkälle loppuiltaan. Lopuksi tilasimme rapeaksi paistettuja lettusia, suolaiset porkkanalla, makeat ananaksella. Helen tilasi vielä itselleen kokonaisen merikurkun, joka tarjoiltiin pienessä vadissa, kerrankin veitsellä ja haarukalla syötävänä.

Nautin illallisesta ensimmäisestä tiukasta wasabilevän imaisusta lähtien. Muutaman tunnin mittaan susheista tuttu wasabikin tuntui miedontuvan, tosin varomattomilla puraisuilla se nousi nenään aiheuttaen rauhoittavan hikoilupaussin. Isoon porsasvatiin mahtui punaisten chilien lisäksi reippaasti sichuanin pippureita, jotka pureskeltaessa turruttavat kielen, ikenet ja huulet tunnottomiksi. Kukaan ei kuitenkaan alkanut pahemmin sössöttämään, vaikka pippureita syötiinkin vadin pohjaa kaapien.

Hyvästä illallisesta saa todellakin äärimmäisen hyvänolon tunteen. Pidättelimme ravintolan henkilökuntaa paikalla tunnin sulkemisajan jälkeen – emme tosin yksin – kunnes lopulta vaapuimme pihalle normi-illallista selvästi enemmän köyhtyneinä.

Hetken oman kaupunginosamme bisnesaluetta ihmeteltyämme päädyimme pieneen dvd-kauppaan, josta ulospääsy ei ollut helppoa. Matkaopasystävämme Neil oli lähdössä aamulla takaisin Britteihin, joten hän varasi hyvän kasan lentokone- ja junaviihdettä tulevillekin matkoille. Ostin amerikkalaisen lempiohjaajani Jim Jarmuschin koko tuotannon, sekä tänä aamuna katsomani kiinalaisen The Banquetin. The Banquet on samojen tekijöiden aiempien elokuvien, Heron ja Hiipivän Tiikerin, Piilotetun Lohikäärmeen tapaan visuaalisesti äärettömän kaunis, mutta juoni oli taas samaa palatsijuonittelua kuin aiemmissakin leffoissa. Toisaalta pääosan (Hiipivän Lohikäärmeen ja 2046:n) Zhang ZiYi jaksaa hengästyttää, vaikka tarina ei kummemmin yllättäisikään...

Tulevalla viikolla aion tosissani suunnitella ensi viikonlopulle matkan ulos kaupungista. Konsultoin vielä kiinalaisia kielikavereitani, tuloksesta kerron viimeistään ensi viikonlopun jälkeen.

Kiinalaisesta kasvuinnosta

Vielä takaisin viikonloppuun. Ruokailujen lomassa vietin viikonlopun äärimmäisen nuorekkaasti talousaiheista kirjaa lukien. James Kyngen journalistin keveydellä kirjoitettu China Shakes The World oli hyvä yhteenveto Kiinan talouskasvun seurauksista erityisesti länsimaille, mutta myös itse kiinalaisille. Kirja selvensi, miksi täällä on niin halpaa: Kyngen mukaan käytännössä kaikkia tehdastuotteita tuotetaan Kiinassa liikaa, minkä seurauksena voittomarginaalit ovat mitättömiä, jollei tuotteita sitten myydä tappiolla. Koska lainarahaa saa halvalla ja runsaasti, niin tappiollista tuontantoa ei yleensä aleta ajamaan alas, vaan pikemminkin laajennetaan. Se näyttää velkojille menestymisen merkiltä, ja toisaalta muitakaan vaihtoehtoja ei mielellään ajatella. Sairaan pitkiä päiviä tehdään siis käytännössä ilman palkkaa, mutta toisaalta kuluttajille tilanne jättää valinnanvaraa. Nyt siis ymmärrän, miksi pääsin valikoimaan upouutta pyörääni 170 – 500 yuanin (17-50 €:n) hintahaarukasta. Tai miksi thai-kaverini osti uuden skootterin noin 2000 yuanilla (200 €:lla). Tai miksi DVD-soittimen saa alle 20 eurolla.

Toisaalta Kyngen kirja antoi myös hyvän katsauksen keskeisimpiin ongelmiiin, tiukkojen työolosuhteiden lisäksi. Monelta taholta on jo todettu Kiinan luonnonvarojen katastrofaalinen kulutustahti, erityisesti vesivarojen nopea katoaminen. Kynge kertoo lisäksi, kuinka Kiinan teollisuus imee maahan puut mailman sademetsistä, soijanpavut pelloilta ja yhä suuremmassa määrin kaikki mahdolliset energianlähteet keneltä tahansa myyjältä. Kiinassa ei olla kauhean kiinnostuneita raaka-aineiden alkuperästä, joten teollisuuden kasvu ruokkii monin paikoin ryöstöhakkuita ja –viljelyitä, tai toisaalla, Sudanin öljyn viennillä rahoittettavaa kansanmurhaa. WWF on esimerkiksi laskenut, että 44 prosenttia Kiinaan tuotavasta puusta on laittomasti hakattua.

Takaisin ruokailuihin: Puhuimme lauantain illallisella Pekingin kovaa vauhtia katoavista kulttuurikohteista. Uusi jenkkituttumme Carl haukkui kehitystä normaaliin länsimaiseen tapaan: Pekingin viihtyisät hutong-alueet, pienet matalat rakennukset pienine kujineen, ja niiden sisäpihat, siheyuanit, katoavat Pekingistä nopeasti. Joka paikkaan rakennetaan teitä, kauppakeskuksia ja luksushotelleja kaupunkikuvasta kummemmin välittämättä. Kiellettyyn kaupunkiinkin on perustettu oma Starbucks vihreine kyltteineen.

Tällaisten illalliskeskustelujen aikana ystävämme Ma Xiao, kiinalainen nuori nainen, pysyy yleensä hiljaa, vaikka kaikki tietävät, ettei hän samaa mieltä olekaan. Olin tyytyväinen, että Katerina, illalliselle mukaan tullut kreikkalainen ystävämme otti esiin Kreikan hyvin samanlaisen kehityksen viime vuosikymmeninä. Hänen mukaansa Ateenassa tehtiin pitkälti samat virheet kuin viime aikoina on tehty Pekingissä. Kun tavoitteena on nousta niukkuudesta, niin vanhojen epämukavien paikkojen kulttuuriarvoa ei kauheasti ajatella. Jos pitää valita hutongin julkisen ulkovessan ja ruman kerrostalon lämmitetyn privaattikylppärin väliltä, niin yleensä päädytään jälkimmäiseen. Katerina kertoi demonstraationa tarinan Ateenan ulkopuolella asuvasta mummostaan, joka heti takapihan kasvimaan välttämättömyydestä noustuaan täytti pihansa sementillä, kehittyneen maailman elementillä.

Kiinassa on menossa siis samankaltainen luontoa ja kaikkea vanhaa väheksyvä vaihe. Mutta ehkä kehitystä pitäisi siis jossain määrin ymmärtää. Vajaa 50 vuotta sitten Kiinassa kuoli kymmeniä miljoonia nälkään. Vaikka syynä olikin Maon sairas halu päteä ulkopolitiikassa (Jung Changin Mao-elämänkerran mukaan Kiinan kehitysapu oli samaan aikaan lähes 7 prosenttia BKT:sta), niin se tuskin vähentää vanhempien ikäpolvien halua estää vastaavan nälänhädän toistuminen kaikin keinoin.

Kreikassa kulttuurin ja ympäristön arvostus on käsittääkseni kasvanut elintason noustua. Kiinassa käy varmaan samoin. Kiinan ongelma demokratioihin verrrattuna vain on, ettei hallinnolla ole mitään kiirettä reagoida ruohonjuuritason impulsseihin, kasvaisipa ympäristöongelmat tai kansalaisten halu perinteisen kulttuurin suojelemiseen miten suuriksi tahansa. Jokia saa saastuttaa ja temppeleitä ja puistoja jyrätä, jos puolueen edustajat sen parhaaksi katsoo. Keskushallinto kyllä puhuu ympäristöongelmista, ja Pekingiäkin on jossain määrin suojeltu, mutta ainakin toistaiseksi ympäristöpuheiden vaikutukset paikallishallintojen toimiin ovat hyvin rajallisia. Kyngen mukaan paikallishallintojen johtopaikat tarjoavat hyviä väyliä tehdä rahaa, vaikka sitten kansalaisten oloja heikentämällä. Esimerkiksi reaktiot ympäristöongelmiin voivat olla kansalaisten kannalta absurdeja, koska poliittisista tyhmyyksistä harvoin joutuu vastuuseen.

Suosittelen siis Kyngen kirjan loppupuolta ihan vain demokratian puolustuspuheena. Sen luettuaan ymmärtää taas vähän paremmin pohjoismaisten, ikuisuudelta tuntuvien poliittisten prosessien hyviä puolia.

Viikonloppu syöden

Tapahtumaköyhä viikonloppu. Olen keski-ikäinen.

Elämän suuret nautinnot alkavat keskittyä yhä enemmän ruokaan. Toisaalta se ei ehkä ole hedonismin muodoista pahin, pitäähän sitä kuitenkin jotain syödä. Mutta olisi sitä ruokaan keskittymistä voinut vielä muutaman vuoden lykätä.

Perjantai-iltana kävimme tosiaan Miao-vähemmistön ravintolassa. Paikka oli kaunis, vanhan Kesäpalatsin tuntumaan, kaupungin tiiviin urbaanivyöhykkeen reunamille rakennettu sisäpiha, joka rajoittui toiselta puolelta pieneen lampeen. Illallistimme ensimmäistä kertaa ulkona, punaisten paperilyhtyjen valaisemalla kauniilla terassilla.

Sammakko oli ikävä kyllä loppunut ja koiraa ehdottaessamme toinen thai-kavereistani ilmoitti, ettei halua osallistua koiran nauttimiseen. Saimme hotpottiimme, suureen pöydän keskelle asettettavaan kiehuvaan pataan, äärimmäisen maukasta, hyvin tuoreena eteemme tarjoiltua viiksekästä kalaa ja lisukkeiksi suuren määrän muita, selvästikin muualta kuin Pohjois-Kiinasta tulleita ruokalajeja. Illallisen aikana viereisellä lavalla ja pöytien väleissä esitettiin Miao-vähemmistön lauluja, sekä myöhemmin hurjia akrobaattiesityksiä. Pääosissa oli pieniä, varmaan alle 10-vuotiaita tyttöjä, jotka välillä ajoivat pyörällä vartalo kolminkerroin taivutettuna, välillä taas pyörivät hirveällä vauhdilla vaakasuorasti, vain hampaillaan tai kaulan ympärille sidotun köyden varassa keskipakoisvoimaa vastustaen. Otteen irrotessa tyttö olisi sinkoutunut illallispöytien sekaan, tai lentänyt niiden yli takana olleeseen pimeään lampeen.

Lauantaina toinen brittiläisistä matkaopasystävistäni vei meidät keskustan Dongcheng-alueelle hienoon pekingiläisravintolaan, jossa saimme vielä tavallistakin hienompaa Pekingin ankkaa, sekä äärimmäisen herkullisia höyrytettyjä kasviksia. Paikka oli tyylillä sisustettu, varmaan yli satapaikkainen ravintola, jonne selvästikin muutkin kuin ystäväni Neil toi pakettimatkaryhmiään. Myös hinnat olivat hieman korkeammat, mutta päädyimme kuitenkin maksamaan noin kymmenen ruokalajin illallisestamme alle kymmenen euroa per henkilö.

Mukaamme tuli vaihteeksi eräs vanhempi ja kauemmin pekingissä viettänyt jenkkiherra, joka osasi kertoa tarinoita kiinasta vuodesta -85 lähtien, sekä valottaa juoruja uransa laskuvaiheessa olevista Hollywood-filmitähdistä, joiden kanssa hän aika ajoin Pekingissä näyttelee. Illan lopuksi lähetimme naiset, kiinalaisen Ma Xiaon ja brittiläisen Helenin, kotiin yliopistolle ja jatkoimme San Li Tunin, Pekingin expat-baarialueen tuntumaan katsomaan FA-cupin loppuottelua. The Denissä, brittihenkisessä pub-disco-fuusiossa oli lauma kaljaa läikyttäviä ManUn ja Chelsean kannattajia, sekä toiselta skriiniltä jotain rugbyn loppuottelua seuranneita körmyjä. Kohtuudessa pysyneen tuoppimäärän jälkeen otimme taksin kotiin ja menimme tahoillemme ennen kahta nukkumaan.

Ehkä tämä selvensi ikäangstiani. Tällaisilla viikonloppumeriiteillä ikäkriisiä on paha lähteä kampittamaan.

Matkalla koirapaistille

Aika kuluu kauhean nopeasti. Koeviikko loppui viikko sitten. Olin ajatellut tekeväni jotain erityistä koeviikon jälkeisenä tyhjänä viikonloppuna, mutta enpä kovin pitkälle päässyt. Söimme perjantaina kokeiden loppumisen kunniaksi korealaista barbecueta. Parin baarin kautta kotiin päästyäni nukuin pitkälle lauantaiaamupäivään ja päädyin koko viikonlopuksi puistoihin lukemaan englanninkielisiä kirjoja.

Puistoissa kirjoja lukiessani joku innokas opiskelija tulee aina juttelemaan. Koska olen etsinyt passiivisesti koko Kiinassa viettämäni ajan kielikaveria, niin en yleensä ole keskeytyksistä kovin pahoillani. Lopulta päädyin viettämään kumpanakin päivänä useita tunteja opiskelijapoikien kanssa kaikesta mahdollisesta jutellen, yleensä siihen asti, kunnes toisen piti päästä syömään. Nuoret naiset ovat passiivisempia, mutta yliopiston puistossa tai minikokoisessa lihanyyttiravintolassa samaan pöytään päätyessäni hekin alkavat juttelemaan.

Tänään iltapäivällä tapasin uudelleen kahta englantia yliopistolla opiskelevaa tyttöä. Puhuin kiinaa ja he puolestaan englantia, molempien välillä helpompaan kieleen vaihtaen. Olen onnellinen, että voin jo kommunikoida aika sujuvasti monet asiat kiinaksi. Pahin on siis tavallaan jo ohi. Samalla yritän opiskella entistä enemmän. Vaikka kokeet menivätkin aika hyvin, niin toisaalta huomasi, että vielä on paljon parannettavaakin.

Täällä on mieletön helle. Enkä taaskaan ole suunnitellut mitään viikonlopuksi. Tosin täksi illaksi järjestin pöydän Miao-vähemmistön ravintolasta. Odotettavissa on koira-hotpotia ja sammakko-barbecueta. Onhan niitä jo odotettukin. He he.

Kultaisen loman loppu

Loma on kulunut liian nopeasti. Kävimme toissa viikonlopun koulua, jonka jälkeen aloitin lomani uudella visiitillä sairaalaan. Lääkäri huusi minulle moneen kertaan, että kymmenen päivää kipsiä ei riitä, mutta sain lopulta ajan toiselle lääkärille, joka suostui katkomaan kipsini. Tuntui vapauttavalta kävellä, vaikka se sujuikin paljon hitaammin kuin kepeillä hyppiminen. Vielä vapauttavampaa oli päästä pyöräilemään. Lähdin jo samana iltana juhlimaan vappua kampuksen BlaBla –baariin. Viikon mittaan kävely on hiljalleen nopeutunut, mutta vieläkin kävelyä saa varoa.

Täällä vapun jälkeinen “kultainen lomaviikko” kuulemma aloittaa kesän ja siltä se on tuntunutkin. Kotona vietettyjen viikkojen jälkeen tuntui hienolta pyöräillä pitkiä pitkin varjostamia katuja. Normaalien saastepilvien sijaan aurinko on paistanut lähes koko loman. Vielä ei ole yli kolmenkymmenen asteen paahdetta vaan

Nyt on se vaihe, kun tuntuu, että tänne voisi jäädä pysyvästi. Samalta tuntui Berliinin vuotenakin parin kuukauden jälkeen. Silloin olin jo jäämässä Berliiniin, kunnes eräänä Heathrowlla viettämänäni yönä pohdin asiaa vielä kertaalleen ja päädyin palaamaan Suomeen… Nyt Suomeen palaamiselle on onneksi vähän painavampiakin syitä, joten jahkailua palaamisen ja jäämisen ei tarvitse aloittaakaan tosissaan. Syksyllä gradua vääntäessäni saan joka tapauksessa miettiä samaa lähtemisen ja jäämisen problematiikkaa, kun perehdyn kiinalaisten opiskelijoiden jatkosuunnitelmiin Suomessa ja muualla.

Tamperelainen ystäväni Linfeng ehdotti jo ennen matkaa, että tapaisin hänen perhettään täällä Kiinassa. Hänen siskonsa ehdotti ennen lomaa, että olisin lähtenyt lomalla reissuun hänen ja hänen poikakaverinsa kanssa, mutta siihen ei kävelykuntoni vielä riittänyt. Viikonloppuna Lin perheen vanhemmatkin vierailivat Pekingissä ja halusivat nähdä samalla minua. He veivät minut Chaoyang-puistoon konserttiin, jonka jälkeen söimme loistavaa hotpotia Pekingin keskeisimmällä kauppakadulla WangFuJingillä. Kiinalaisten vieraanvaraisuus tuntuu aina ylenpalttiselta. En ymmärrä miksi kaiken pitää olla niin hienoa. Joka tapauksessa nautin päästessäni tapaamaan ihmisiä joilla on jotain suhteita Suomeen ja joista saan varmaan kuulla vielä Suomeen palattuanikin.

Muutenkin lomalla on ehtinyt panostaa ruokaan. Vappupäivänä kävimme pienellä porukalla jumalaisessa Green T Housessa nauttimassa lähes viiden tunnin illallisen. Ravintolassa kaikki oli niin täydellistä, että olin sen jälkeen pari päivää onnellinen pelkästään muistellessani paikan vihreässä teessä haudutettuja ruokalajeja ja taivaallista wu long-teetä. Myöhemmin viikolla kävimme pienessä yunnanilaisia erikoisuuksia tarjoavassa ravintolassa syömässä riisiä ananaksesta, rapeita perunapalloja, loistavaa kalaa sekä jotain pieniä rapeita öttiäisiä. Tänään päätimme loman käymällä kelpo japanilaisessa perinteisellä sushilla.

Vaikka päivisin loma tulikin vietettyä suhteellisen hyvin erossa vaihto-oppilaista päädyin kahtena iltana jenkkien organisoimaan pokeripöytään. En ole oikeastaan hengaillut jenkkien kanssa kanssa luokkatoveriani ChongWeita lukuunottamatta, mutta nyt pokeripiirissä tutustuin oikeisiin Itärannikolla bisnestä ja kauppaa opiskeleviin äijiin. Pitkiksi venyneistä illoista sai yllättävän jänniä muuttamalla rahat pelimerkeiksi, joiden häviäminen ei sitten todellisuudessa kenenkään budjettia kaatanut. Toisena iltana mukaan tuli kuin toisesta maailmasta pudonnut panamalainen nuori nainen, joka puhui leveää jenkkienglantia vääntävien äijien keskellä vain ja ainoastaan espanjaa, mutta pudotti lähes kaikki meistä ensimmäisenä iltana pöytää hallinneista pelistä pois.

Tänään siis loppuu lomailut ja ylihuomenna keskiviikkona alkaa kokeet. Ehkä koeahdistustakin pitäisi purkaa, mutta teen sen toisella kertaa…

Loppuun vielä luokkakuva lomaa edeltävän viikon reippailuekskursiolta... muiden kiipeillessä jäin tosin itse puistoon pokeripöydän ääreen...

Ratkaisu lomahuoliiin

Viime viikolla aloin todella pohtimaan mihin käyttäisin ruhtinaallisen viikon kevätloman vappupäivästä eteenpäin. Suunnittelin jo muutaman päivän matkaa Sisä-Mongolian Hohhotiin, tai vaihtoehtoisesti Dalianiin, Pohjois-Kiinan Rivieralle, Keltaisen meren rannalle. Ratkaisu löytyi kuitenkin yllättävän nopeasti jokaperjantaisen jalkapallosession alkuhetkillä. Satutin jalkani ensin kummallisesti pienessä kontaktitilanteessa, ja seuraavassa rytäkässä nilkan alta kuului rusahdus.

Thai-ystäväni Choi auttoi minut katsomoon, jonne hän kävi hakemassa punttisalilta yhden trainerin antamaan ensiapua. Hänen mukaansa se oli venähtänyt, eikä nähnyt sitä niin kummallisena vaivana. Uskoin osittain, ja ajelin pyörällä hiljakseen kotiin toipumaan.Koko komeus paljastui vasta lauantaiaamuna, kun nilkkaluun alle oli muodostunut hyvänkokoinen verenpurkauma. En pystynyt varaamaan jalalle lain, joten päätin lopultakin käydä tutkituttamassa vaivani. Vivianilla oli juuri alkamassa kiinan kotiopetus, joten sain häneltä ja hänen opettajaltaan ohjeet mennä suoraan Pekinigin kolmossairaalaan, mistä saisi varmasti oman yliopistomme alkeellista terveystupaa parempaa hoitoa.

Saavuttuani ruuhkaiseen eliittisairaalaan minut ohjattiin ensin maksamaan sisäänkirjautumismaksu (15 y), jonka jälkeen pääsin jonottamaan raajojen murtumia hoitaville lääkäreille. Parinkymmenen neliön vastaanottohuoneeseen oli ahtautunut lähes parikymmentä henkeä tyrkyttämään papereitaan sotkuisen pöydän ääressä istuvalle nuorelle lääkärille. Toinen nuori mies hoiti toisen pienen pöydän ääressä raajavaivoja, tosin hänkin keskittyen pääosin ihmisten pöydälle tyrkkäämien kaavakkeiden pyörittelyyn. Jonottajille muiden vaivojen kuvausten lukeminen pöydällä lojuvista papereista näytti olevan ainoa tapa tappaa aikaa.

Sain noin puolen tunnin odotuksen jälkeen, yhdellä jalalla jonossa seisten, ohjauksen röntgenosastolle, josta taas uuden laskun (209 y) röntgeniin. Joka luukun väliä sai hyppiä yhdellä jalalla ja odottaa sen jälkeen maksuvuoroaan jonossa tasapainoillen. Röntgen onneksi hoitui nopeasti ja aloin jo saada odottaessa uteliaita ystäviäkin muiden raajarikkojen jonottavista apureista. (Opin esimerkiksi selvittämään kiinaksi, että Kiinan ja Suomen yhteiskunnallisen järjestelmän välillä on tiettyjä eroja, vaikka (myös) Suomi on hyvin sosialistinen maa.)

Röntgenistä selvittyäni lääkärien vastaanottohuone oli jo huomattavasti tyhjentynyt ja pääsin saman tien odottamaan vuoroani jakkaralla leväten. Uuden laskun (312 y) maksettuani lääkäri hieman paineli nilkkaani, käski sitten märille lakanoille makaamaan ja pisti jalkaani jonkinlaisen puolikipsin, pohkeesta jalkapöydän puoliväliin ulottuvan kovan tuen. Maksettuani vielä viimeisen laskun (160 y) sain hakea lääkkeitä sairaalaan kioskista ja lähteä kotiin.

Viiden tunnin sairaalakeikan jälkeen olin niin v...tuuntunut ja nälkäinen, etten suostunut lähtemään pääovelta yhdellä jalalla hyppien. Lääkekioskissa pyynnölleni kävelykepeistä vain naureskeltiin ja tarjottiin ei-oota (paikallisittain mei-jouta); pääoven vastaanottotiskillä sain tietysti kuulla samaa. Mutta jäätyäni jankuttamaan tarpeeksi kauan eräs toimettomista virnuilevista valkotakeista otti kännykkänsä ja poistui soittelemaan kävelykeppien perään. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen olin jo varma, ettei kukaan enää palaa ja lähdin ulos aurinkoisille portaille miettimään kotiinpääsyä. Pian nuori hoitajaneiti tuli kuitenkin kännykköineen vakuuttelemaan, että vielä kannattaa odottaa. Lopulta minulle tuotiin vielä pakkauksessa olevat kävelykepit (120 y), jotka sain lopulta lainaan vain 3 yuanin päiväkorvausta vastaan. Hoitajat asensivat kepit minulle ympärille kerääntynyttä yleisöä hauskuuttaen ja päästivät minut lopulta loikkimaan kohti sairaalan portteja.

Viikonlopusta muodostui siis arvatenkin tapahtumarikas ja sosiaalisesti antoisa miniloma. ...no, sainpa lopultakin katsottua katumyyjältä löytämäni Das Leben der Anderen -leffan (Doch nur auf Deutsch...), sekä kämppiksen varastoista penkomani The Last King of Scotlandin. Molemmat olivat kieltämättä hyviä, tosin Das Leben der Anderen ylitti jopa korkealle ladatut odotukseni. On tosiaan perverssiä, että Berliiniin, erityisesti Friedrichsheiniin ja Prenzlauerbergiin mennään ostalgisoimaan estetiikkaa, joka kyhättiin vapaan ajattelun ja mielikuvituksen kaikin tavoin tukahduttamaan pyrkivässä järjestelmässä. Mutta ahtaiden puitteiden vuoksi sosialistinen realismi kai niin hienoa nykyään onkin, olipa poliittinen todellisuus aikoinaan mitä tahansa. ...ja samaahan tehdään nykyään täällä Pekingissäkin, ostellaan Maon punaista ja retrojulisteita 60- ja 70-luvuilta, koska nykyään mitään yhtä sairasta ei enää osata keksiä.

Oikeasti parasta todellisessa unelmaviikonlopussani oli luokkakavereiden yllätysvierailu nyt sunnuntai-iltana. Olin joutunut perumaan lauantaisen piknik-reissuni kiinalaisten kamujen kanssa, mitä kautta espanjalainen ystäväni Modi oli saanut kuulla haaveristani kiinalaiskämppikseltään. Sain siis ensimmäistä kertaa vieraita hieman kampukselta syrjässä olevaan kotiimme. He toivat myös hieman ruokaa, mikä oli oikein tervetullutta vaihtelua olohuoneen pöydällä lojuvien western-food-take-away-listojen tarjontaan.

Aamulla siis säädän uuden aikataulun kouluun lähdölle: Aion kulkea puolen kilometrin koulumatkani taksilla, tosin kiertäen toiset puoli kilometriä kääntämässä taksia oikeaan suuntaan. Lisäksi joka metriin pitänee varata tuplasti aikaa. Lääkäri lupaili parantumiseen paria kolmea viikkoa, mutta taidan yrittää päästä ilman kipsiä vappupäivän piknikille.

Konsertista ja koulusta

Kirjoittaminen näyttää jäävän entistä vähemmälle. Viikonloppukin tuli täytettyä muulla kuin kotona löhöilemisellä.

Lauantaina kävin katsomassa paikallisten punk- ja ska-bändien konserttia. Lähellä meidän yliopistoa, Tsinghua-yliopiston kupeessa on espanjalaisten pitämä D22-klubi, jossa on kuulemma enemmänkin diskohumpasta poikkeavia keikkoja.

Kolmen bändin illassa taso parani illan mittaan. Ensimmäinen, jenkkivetoinen punkkia ja välillä skata soittanut bändi ei oikein päässyt koskaan vauhtiin. Toinen veti raskaampaa, lähes rokkenrollia, mutta viimeinen sai onneksi paikalle tulleen pienen porukan liikkeelle. Hidasta skata ja raggaeta soittaneen kiinalaisbändin solisti oli hionut itselleen täydellisen Tony Leung –lookin, johon kuului kapea suora puku ja tiukalla vesikampauksella sivulle vedetty tukka. Suuri, usean puhallinsoittimen bändi aloitti jotain laivamusiikkia muistuttavalla renkutuksella, mutta nopeutti loppua kohti. Viimeisille kappaleille ehdimme espanjalaisten tuttujen kanssa tanssaamaankin.

Herra melkein kuin se Ska-bändin laulaja

Keikan jälkeen kävimme vielä ystäväni Fabienin ja hänen kavereidensa kanssa japanilaisravintolassa sushilla ja lämpimällä sakella. Mukaan lähtenyt kämppikseni vei minut vielä paluumatkalla meidän lähi-McDonaldsiin. Kolmen paikkeilla sunnuntaiaamuyöstä Mäkkärissä riitti asiakkaita, mutta toisin kuin Suomessa, useissa pöydissä oli opiskelijoita pänttäämässä englannin kielioppia tai ohjelmointikieliä, tai tekemässä muita muistiinpanoja. Sairasta. Onneksi osa oli tajunnut nukahtaa kirjojensa päälle. Toisaalta, eipä Suomen McDonaldsien asiakkaatkaan sunnuntaiaamuyöstä kovin tervehenkiseltä vaikuta.

Muutenkin täällä opiskellaan paljon kahviloissa, puistoissa ja muissa julkisissa paikoissa. Monet opiskelijat asuvat paljon paljon minun luksustasoa ahtaammin, ja ilmeisen harva omassa huoneessa. Kampuksella käytännössä kaikki opiskelija-asunnot ovat kahden opiskelijan huoneita, japanilaisten valtaamia konferenssikeskuksen luksushuoneita lukuunottamatta. Kampuksen laidalla näkee myös kerrostaloihin, joissa on alle 20 neliön opiskelijaluukkuja kahdeksalle hengelle. Eli ainakin julkisille palveluille riittää käyttäjiä.

Itse olen vielä pysytellyt läksyineni kotona, kun en viitsi häiritä muita ääntämisharjoituksillani. Eilen tosin tapasin ensimmäistä kertaa Claren, nuoren kiinalaisnaisen kirjaston kahvilassa. Clare bongasi minut ilmoitustaulun ääreltä etsimässä ilmoituksia apuopettajista ja sanoi voivansa opettaa minua ilmaiseksikin. (Useat kaverini maksavat apuopettajalle kahdesta neljään euroa tunti.) Ensimmäisellä tapaamiskerrallamme minä puhuin kiinaa ja Clare englantia, ja se konsepti vaikutti ihan mielekkäältä. Kerroin mm. Suomen maksuttomista opinnoista, joita hän piti lähes käsittämättöminä. Suomea ja Kiinaa (tai lähes mitä Aasian maata tahansa) vertaillessa Suomen saa usein vaikuttamaan sosialistiselta paratiisilta. Mitä se tietysti suurinpiirtein onkin.

Opi perusasiat - eli paluu ala-astemaiseen kouluarkeen

Edes viikonloppuna en saanut uutta postia lähtemään. Syytän siitä nettiyhteyksiäni tai kiinalaista sensuuria, tiedäpä kuka oikeasti oli ongelman takana. Joka tapauksessa, en ole päässyt lukemaan Blogspotin sivuja useaan päivään.

Täällä on alkanut urautuminen, arkipäivistä on tullut vähintään yhtä monotonisia kuin Suomessakin. Kun kouluunkin pitää mennä joka päivä jo kahdeksan jälkeen ja läksyjen kanssa menee kuuteen, niin suuria variaatioita ei ole ehtinyt kokeilemaan.

Toisaalta on myös rauhoittavaa, että koululuokkamme on vakiintunut. Ensimmäiset pari viikkoa porukka vaihtui, kun uusia opiskelijoita kävi kokeilemassa luokkamme tasoa. Osa myöhemmin saapuneista on jäänyt, mutta juuri kukaan heistä ei ole suuremmin osallistunut luokan - tai minun kavereideni - yhteisiin taukorientoihin. Suurin osa myöhemmin tulleista käy tunneilla silloin tällöin, enkä itse asiassa tiedä onko heillä tarkoitustakaan selvitä kokeista hengissä.

Luokallamme näyttää päällisin puolin olevan japanilaisia (7) ja korealaisia (3). Lisäksi mukana on yksi vietnamilaisperäinen aussiherra, nuori brittinainen, parikymppinen jenkki Oklahomasta, sekä koko luokkaa viihdyttävä espanjalaismies. Itäaasialaisten lisäksi Aasiasta on mukana kaksi hauskaa thai-miestä, sekä eturiviin on ilmestynyt hiljainen, klassisen lukutoukka-lookin hankkinut indonesialaisherra. Toinen indonesialainen, mallilta näyttävä nuori nainen käy tunneilla silloin tällöin. Lisäksi luokkaan saapui viime viikolla kaksi nuorta mongolialaisnaista, joita näkee noin joka toinen päivä. Myös turkmenistanilaisnaisia on kaksi, mutta päinvastoin kuin vain keskenään elävät mongolialaiset, turkmenistanilaiset viihtyvät omissa, epäsäännöllisesti luokaan asti ulottuvissa maailmoissaan. Nuori kazakkimies on ehkä uusista tulokkaista parhaiten paikalla, mutta katoaa tauoilla lukuisten muiden käytävällä hengaavien keskiaasialaisten joukkoon. Lisäksi joukossa on ollut italialainen Amos, mutta häntä näkee ikävän harvoin - tosin viikonloppuöisin häneen on törmännyt hyvinkin varmasti.

Parin ekan viikon yleisen paikanvaihtelun jälkeen olen sijoittunut luokassa turvallisesti englantilaisen Helenin viereen, takanani thai-miehet, edessäni jenkkiherra ja luokkamme nuorin, 18-vuotias japanilainen Marina. Vaihtelua järjestykseen tuo luetunymmärtämisen tunnit toisessa luokassa, jolloin saattaa päätyä istumaan melkein kenen kanssa tahansa.

Tunneilla on aina sama kaava: Aamu alkaa edellisen kappaleen sanelulla, josta jatketaan suoraan uusiin kotona opeteltuihin sanoihin (15-20 sanaa/pv). Opettaja valitsee yhden molempiin taululle, ja niinpä päivän ensimmäiset 20 minuuttia jännittää pääsyä taululle, tai muuten vain kirjoittaa aina yhden lauseen myöhässä liian nopealta tuntuvaa sanelua, tai muistelee kiireessä uusia sanoja. Jos haluaa selvitä molemmat oikeasti kunnialla pitää merkit kyetä kirjoittamaan ilman sen kummempia muistelutuokioita. Vaikka olen parissa viikossa kirjoittamisnopeuttani petrannut, olen vieläkin - tuskinpa ainoana - saneluissa usein pahasti jäljessä. Näyttää onneksi siltä, että opettaja tietää vaikeuksista, sillä hän valitsee vain harvoin saneluun taululle valkonaamoja, tai oikeastaan juuri muita kuin merkkeihin kotona tottuneita korealaisia tai japanilaisia.

Aamustressaamisen jälkeen jatkamme uuden kappaleen tekstin opetteluun, joka opetellaan lausumaan muutamien alkumerkkien avulla lähestulkoon ulkoa. Kirjaa saa tarvittaessa vilkaista, mutta tavoitteena on muistaa teksti ilman apuja. Sen jälkeen häslätään kieliopin ja mahdollisesti tehtävien kanssa. Kahden tunnin jälkeen on 15-20 minuutin tauko, jonka jälkeen on eri opettajan johdolla joko kuuntelua tai luetunymmärtämistä, nekin tiukasti kirjan etenemistä seuraten.

Opiskelussa ei siis paljon sosiologista mielikuvitusta tarvita. Olenkin miettinyt, että iltaisin pitäisi lukea enemmän muutakin kuin hesarin miniuutisia, ettei akateeminen ajattelu unohdu juuri ennen gradun väsäämistä. Lehdistä en ikävä kyllä ota täällä vielä selvää, mutta toivottavasti lukeminen alkaa vähitellen onnistua.

Juu, on yö, pitää ehtiä nukkumaan ennen puoli yhdeksän nimenhuutoa.

Viikonloppulöysäilyä, vol. 2

Päätin odottaa seuraavaa postausta vaalien yli, Suomessa kaikki on kuitenkin viikonlopun niin vaalitäpinöissä, ettei lukijoita tänne kuitenkaan riittäisi…

Viime viikko oli tosiaan niin kiireinen, ettei ylimääräisiin juttuihin juuri jäänyt aikaa. Opiskelu vie vieläkin hirveästi aikaa, mutta on toisaalta säilynyt kiinnostavana. Välillä vain tuntuu, että liika on liikaa.

Joka tapauksessa viikonloppuna ehti lepäilemään. Söimme lauantaina isolla porukalla thai-ravintolassa aivan asuntoani vastapäätä. Ruoka oli taas kerran taivaallista, osa tosin tulisuudessaan kestokyvyn rajoilla. Mukaamme tuli tavallisen opiskeluporukan lisäksi pari muutama kiinalainen opiskelija, sekä kiinalais-ranskalainen pariskunta. Ylipäätään aterioilla on siirrytty puhumaan vain kiinaa, koska useimmat japanilaisetkaan eivät puhu kauheasti englantia.

Jo perjantaina kokoonnuimme pienemmällä ydinporukalla syömään kampuksen lähistöllä sijaitsevaan japanilaiseen. Sain pitkästä aikaa todella hyvää miso-keittoa ja lohi-sushia, vaikkei sittenkään Tampereen Marusekin veroista... Jatkoimme raflasta kampuksen Blaa blaa-baariin ja sieltä edelleen thai-kaverini kanssa KTV:hen eli karaokeen. Karaoke-“hotelli” näytti aika ökypaikalta, henkilökunnalla on puvut päällä ja karaokehuoneet ovat siistejä ja hienoilla laitteilla varustettuja. Kyseisessä KTV-paikassa oli useita huoneita pitkän käytävän varrella, käytävällä liikkui paljon kunnolla päihtynyttä pukuporukkaa ja pieniin hameisiin sonnustautuneita kiinalaistarjoilijoita. Hämäristä karaokehuoneista kuului keskinkertaista karaokelaulua ja paljon muuta mölyä. Olin hieman yllättynyt, että lökäpöksyisen thai-kaverinikin ystävät viettävät perjantai-iltansa sellaisessa paikassa.

Kaverini thaimaalaiset kaverit olivat varanneet noin kymmenen hengen hämärän huoneen, jonka pöydät olivat jo täynnä olutpulloja ja ilma tupakansavusta sakeana. Mukana oli myös pari japanilaista. Naisia ei ilmeisesti oltu kutsuttu, yhtä nuorta thai-naista lukuunottamatta.

En tiennyt aiemmin, että karaokepaikoissa on tapana heittää kinky-spektaakkeleja, mutta aina oppii uutta. Japanilainen ystävämme veti illan edettyä hieman showpainijoiden maskeja muistuttavan naamarin kasvoille, otti housut pois, niin että jäljelle jäi norsunkärsällä varustetut tangat. Jo hyvin juotettu ystävämme lauloi sydämensä kyllyydestä ja tanssitti ystäviään. Olin hieman hämillään, mutta siinä vaiheessa iltaa se ei kauheasti yllättänyt.

Vasta seuraavana päivänä 798 –alueen taidegallerioissa kierrellessäni ymmärsin, ettei KTV-kinkyily ehkä olekaan niin omaperäistä kuin perjantai-iltana luulin. Eräässä monista Kiinan pornoistumista ja ihmisten välineellistämistä käsitelleessä maalaussarjassa esiintyi juuri samoin pukeutuneita bisnesmiehiä vähäpukeisten tyttöjen ympäröimänä.

2002 perustetulle 798 –taidealueelle on kerääntynyt suuri joukko Kiinan nykytaiteilijoiden eliittiä. Viidessä vuodessa syrjäisen teollisuusalueen taiteilijakeskittymästä on myös kehittynyt ulkomaalaisten taiteenetsijöiden vakiopaikka ja samalla hinnat ovat nousseet ja meno muuttunut entistä keskiluokkaisemmaksi ja kaupallisemmaksi. Alueella parveilee paljon länsimaisia boboja ja humanistitätejä tutustumassa radikaaliin kiinalaiseen nykytaiteeseen. Aiheet ovat tosiaan Pekingin keskustan taidekohteita kantaaottavampia, mutta välillä veren, seksin ja eritteiden viljelystä näyttää myös tulleen itsetarkoitus. Alueella saa myös loukata ilmeisen vapaasti Maoa ja muita Kiinan historian tabuja. Lukemani mukaan se on ihan ok, kunhan kuvat ja ideat pysyvät omalla syrjäisellä vapaa-ajattelualueellaan.

Vaihtoehtoisuudessaan 798 muistuttaa hieman Berliinin Prenzlauerbergiä: Molemmat olivat aikoinaan luovia ja vaihtoehtoisia alueita, mutta rahan virratessa tyyli on hienostunut, ammattimaistunut, ja samalla laimentunut. Kalliiden kahviloiden lomaan 798-alueelle ollaankin juuri avaamassa Niken omaa design-galleriaa. Myös osa gallerioista näyttää tarjoavan humanistitädeille suunnattuja “kantaaottavaa” tauluja kulahtaneista ja naiiveista teemoista Unesco-julisteiden tyyliä mukaillen.

Toisaalta en itsekään tiedä, kuinka suhtautua Kiinan raakaa kapitalismia ja pornoistumista käsitteleviin teoksiin. Kiinan valtiovalvonnan keskellä rahalla alistamista ja pornoistumista esiin nostavat teemat vaikuttavat oikein ajankohtaiselta, mutta toisaalta aivan samat teemat olivat esillä jo puolitoista vuotta sitten, kun kävin alueella ensimmäistä kertaa. Muutenkaan en tällä kertaa löytänyt alueelta suuria innovaatioita, mutta en tosin jaksanut kiertää kaikkia gallerioita.

Liitän mukaan muutaman kuvan alueelta. Itse asiassa yksi alueen ärsyttävimpiä piirteitä oli kaikkialla Jatkuvasti valokuvaavat vieraat, niin länkkärit (en minä!) kuin itäaasialaisetkin. (Toisaalta 798-alueella niin kiinalaisvieraat kuin valkoisten Mac-ruutujensa takana naputtelevat galleristitkin ovat niin tyylikkäitä, ettei heitä enää erota kalliisti pukeutuvista japanilaisista ja korealaista.)



Vielä valmistelujen alla olleen Nike-gallerian edessä rakennetaan Niken skeitti-imagoa




Kirjakauppataidetta turistien valokuvattavaksi...



Menomatkalla keskustasta 798-alueelle harhailin megamoottoritien laidalla etsimässä bussipysäkkiä, mutta löysinkin lauantaivapaista nauttivia hyrränpyörittäjiä.

Viikonloppulöysäilyä

Muutama päivä vierähti taas nopeasti koulutahtiin tottuessa ja univelkoja nukkuessa. Perjantai-iltapäivällä suunnistin Suomen suurlähetystöön äänestämään. Paluumatkalla kaupungin ökyalueilta poikkesin WangFuJingille, Pekingin pääkauppakadulle. Löysin toki kaupungin parhaat kirjakaupat, mutta muuten shoppailukatujen elämä on äärimmäisen rasittavaa. Palasin väsyneenä kotiin ja nukuin puoli vuorokautta kouluviikosta toipuakseni.

Perjantai-illan muutaman tunnin metromatkailun jälkeen olin ajatellut vältellä liikenneruuhkia. Kämppikseni saivat sittenkin houkuteltua minut mukaan paikalliseen Carrefouriin, Ranskan Anttilaan, josta saa kaikkea halvalla ja helposti. En arvannut, että paikallinen Carrefour on megakokokoinen tavaratalo, jonka ympärille oli tarttunut kymmeniä muita liikkeitä, joiden ohi kuljettuaan saattoi päästä tekemään varsinaiset ostoksensa. Lauantairuuhkat vastasivat Hullujen päivien avajaisia: jo pelkästään toisen kerroksen rullaportaisiin piti jonottaa kymmenisen metriä. Lopulta kämppiksilläni meni ostoksiin lähes kaksi tuntia ja muutaman kilometrin paluumatkaankin kolme varttia, joten siinäpä se lauantai sitten olikin.

Illaksi olimme sopineet luokkakavereiden kanssa lähtevämme ulos. Espanjalainen ystävämme MoDi (niin, meillähän on hauskat kiinalaiset nimet…, T: XiMo) vei meidät – muutaman japanilaisen, pari kiinalaista ja minut – toveriensa latinoclubille, jonne saavuimme ensimmäisinä joskus kymmenen paikkeilla. Clubilla oli kavala 60 kuain (n. 6 euron) all-you-can-drink –tarjous, jolla saattoi tilata kymmenen kohdan listalta tiukasti rommi- tai vodkapitoisia drinkkejä. Muun muassa Gin Tonicit ja Cuba Libret tarjoiltiin kaljatuopeista, joihin rommia laskettiin lähes yhtä paljon kuin virvokkeitakin.

Paikka alkoi täyttyä ennen puolta yötä erityisesti espanjalais- ja latino-opiskelijoista. Pääsin hiprakoissani terästämään vanhoja espanjantaitoja kiinan lausumisen osoittauduttua baarimelussa liian haastavaksi. Tapasin yllättäen myös vanhan tuttuni, perulaisen Eduardon, jonka olin tavannut puolitoista vuotta sitten Koreassa APECin konferenssissa. Toverieni kaikottua jo puolen yön jälkeen jäin hengailemaan uusien puolalais- ja italialaisystävieni kanssa jonnekin neljään, jolloin paikka alkoi vähitellen hiljenemään.

Mukanamme olleet kaksi noin parikymppistä japanilaisnaista olivat yllätyksekseni kertoneet olevansa ensimmäistä kertaa klubilla. Olin aina luullut, että Japanissa hengaillaan klubeilla vähintään yhtä paljon kuin Euroopassakin. Perjantaina luokkamme japanilaisia ja korealaisia poikia mukaan houkutellessani sain kaikilta jotenkin välttelevän vastauksen, eikä heistä siis kukaan mukaan tullutkaan. Ehkä siis turha odottaakaan aasialaisista ystävistämme seuraa aamuyön rientoihin. Mutta ehkä vain en tiedä missä aasialaisten parhaat bileet pidetään…

Katsoin puolenpäivän aamupalapöydästäni kiinalaisen leffan nimeltä Sanxia Haoren (Still Life). Kaksi aikuista ihmistä etsi erilleen ajautuneita puolisojaan, taustalla Kolmen Rotkon Padon alta hajotettava kaupunki ja siitä aiheutuneet pakkosiirrot. fi.wikipedia.org/wiki/Kolmen_rotkon_pato . Nuorempi pareista päätyi tavattuaan eroon, vanhempi taasen palata 16 vuoden eron jälkeen yhteen. Leffan viipyilevä tunnelma sopi oikein hyvin raukeaan sunnuntaiaamuuni. Maisemat olivat todella hienoja, en tosin tiedä mitä niistä on 156 metrin vedenpinnan korotuksen jälkeen jäljellä.

Ostin perjantaina Ha Jinin Odotus –nimisen romaanin, jossa käsitellään samaa pitkän eron teemaa. Katsotaanpa jääkö ensi viikon läksyiltä aikaa kirjallekin.

Filippiineiltä Pekingiin

Jo kolme viikkoa Aasiassa. Filippiineillä keskityin 6-vuotiaan pikkusiskoni Ankan kanssa taisteluun ja löhöilin loputtomiin jatkuvilla hiekkarannoilla. Samalla Filippiinit oli kova lasku pohjoismaisesta hyvinvointitodellisuudesta kehitysmaa-arkeen ja venähtäineisiin tuloeroihin. Filippiineilläkin on menossa vaalikamppailu, mutta sisäpolitiikan asiasisältöä tuskin voi Suomeen vertailla. Uutisia olivat mm. armeijan todistetut poliittiset murhat, joista johtava kenraali vain totesi, että se oli aivan oikein niille kommareille. Lisäksi presidentti-Arroyolta oli vuotanut ennen presidentinvaaleja nauhoitettu puhelu, jossa hän vaalipäällikkönsä kanssa suunnitteli vaalituloksen sormeilua ja äänien siirtoja. Sekin kuitattiin kongressissa karskina pilana, josta on turha nostaa suurempaa hälyä.

Kylmässä Pekingissä Filippiinien helteet ja vaaliväännöt tuntuvat taas kaukaisilta. Ensimmäinen viikko Pekingissä on mennyt byrokrattiseen säätöön ja paikalleen asettumiseen. Yliopisto-opiskelujen aloittaminen vaatii ihan kiitettävästi paperitöitä ja jonottelua eri paikoissa, tosin sittenkin vähemmän kuin 2002 Berliiniin asettuessani. Kaikki toimistot – poliisilla rekisteröitymistä lukuunottamatta – ovat kampuksella ja kiltisti ohjeita seuraamalla olen jo melkein kuivilla.

Muutin muutaman päivän jälkeen pohjoismaisen elintason pilaamalle penskalle sopivaan kerrostaloasuntoon. Asuin yliopistolla varatussa 15 neliön dormitoriohuoneessa kirgiisikämppiksen kanssa. Huone oli sellainen tupakantunkkainen, hiukan nuhruinen koppi kampuksen heikkotasoisimmassa dormissa; suihkut ja vessat oli yhteisiä muutamankymmenen muun saman kerroksen asukin kanssa. Lisäksi en ole vieläkään varma, suljetaanko kampuksen portit todellakin kaikilta puolilta öin.

Nyt asun noin viiden minuutin kävelymatkan päässä kampukselta reippaasti kolmenkympin ohittaneen jenkki-äijän Andyn ja kanadalais-hongkongilaisen Vivianin kanssa. Meillä on ihan tilava neliö 20. kerroksessa isolla olohuoneella ja hienolla – mutta pekingiläisittäin smogin peittämällä “näköalalla”. Olen näin alkuun hengaillut jonkin verran Andyn kanssa tässä ympäristössä, kun kummallakaan ei ole ollut kummempia kiireitä. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole jämähtää Andyn seuraksi olohuoneen viihdekeskukseemme ryystämään kaljaa ja katsomaan uusimpia Hollywood-leffoja, joita saa lähikaupasta 50 senttiä kipale.

Opiskelusta

Opiskelut alkoivat tasotestillä jo viime perjantaina. Tutut olivat kertoneet, että se on noin tunnin juttu, vähän käännöksiä kiinan merkeistä pinyin- (eli aakkostettuun) muotoon, ei sen kummempaa. Yllätyksekseni koetilanne alkoi pitkällä virallisen oloisella puheella jostain koepaperin liitteestä, mistä en tietenkään ymmärtänyt mitään. Seuraavaksi keski-ikäinen rouvasopettaja pisti mankan päälle ja saimme kuunnella pari minuuttia klassista kiinalaista musiikkia. Puhe jatkui vielä uudelleen, jonka jälkeen saimme avata viralliset HSK-testikuoremme.

Suomen YO-kirjoituksissahan kuuntelukertoja on kaksi, mutta tässä mentiin täyttä paahtoa 50 kohtaa. Kaikki vastaukset piti kirjata kiirellä automaattisesti luettavaan koepaperiin. Noin tunnin ja 55 viiden kysymyskohdan jälkeen muistan ajatelleeni, että lopultakin tiedän varmasti oikean vastauksen. Tosin sen jälkeen loputkin menivät enemmän tai vähemmän arvaamalla. Lähdin pois muutaman tunnin jälkeen tietäen, ettei kokeen tuloksella voi kuitenkaan arvata mitä kiinasta ymmärrän.

Kokeessa kerrottiin, että kokeen tuloksia voi tiedustella klo 8:30 maanantaiaamuna. Menin kysymään tuloksia 11 paikkeilla, jolloin sain kuulla ensimmäisen koulupäivän olevan jo melkein ohi. Kun tiistaina pääsin lopultakin luokkaan, huomasin olevani lähes alkeiskurssilla. Tietysti kaikesta opiskelusta on hyötyä, mutta vaihdoinpa kuitenkin ekan päivän jälkeen seuraavalle tasolle.

Käytännössä koulu on siis päässyt vauhtiin vasta tänään. Tunneilla oli sopivan haastavaa ja vauhti on aika kova. Opettajat ovat oikein ammattitaitoisia. Luultaavasti opin viidessä kuukaudessa paljon ja nopeasti.

Käymme tunneilla läpi kappaleita niin kuin Suomessakin: Ensin teksti, sitten sanat ja perään kielioppia. Lisäksi on kuuntelutunteja. Opettajat odottavat, että opettelemme kappaleet ulkoa, eli lopulta kappaleita lausutaan kirjat kiinni. Merkkejä ja pinyineitä testataan suunnilleen joka toinen päivä.

Ryhmässämme meitä valkonaamoja taitaa olla neljä; muut ovat lähinnä Japanista, Koreasta ja Indonesiasta. Vielä en ehtinyt kummemmin tutustua noin 15 luokkatoveriini sen kummemmin, ja kokoonpano varmaan ehtii vielä muuttuakin tämän viikon aikana.

Tällä aloitan. Kerron muista juttusista piakoin.

Avaus

Viimeinkin ensimmäinen blogipostaukseni. Tarkoituksena on mälvää näillä sivuilla ainakin seuraavan viiden kuukauden opinnoista Pekingissä, kertoilla juttuja Beijing Language and Culture Universityn kampuksen elämästä ja varmaan myös laajemmin Kiinasta ja Pekingistä. Ruokaraporttejakaan unohtamatta.