Edes viikonloppuna en saanut uutta postia lähtemään. Syytän siitä nettiyhteyksiäni tai kiinalaista sensuuria, tiedäpä kuka oikeasti oli ongelman takana. Joka tapauksessa, en ole päässyt lukemaan Blogspotin sivuja useaan päivään.
Täällä on alkanut urautuminen, arkipäivistä on tullut vähintään yhtä monotonisia kuin Suomessakin. Kun kouluunkin pitää mennä joka päivä jo kahdeksan jälkeen ja läksyjen kanssa menee kuuteen, niin suuria variaatioita ei ole ehtinyt kokeilemaan.
Toisaalta on myös rauhoittavaa, että koululuokkamme on vakiintunut. Ensimmäiset pari viikkoa porukka vaihtui, kun uusia opiskelijoita kävi kokeilemassa luokkamme tasoa. Osa myöhemmin saapuneista on jäänyt, mutta juuri kukaan heistä ei ole suuremmin osallistunut luokan - tai minun kavereideni - yhteisiin taukorientoihin. Suurin osa myöhemmin tulleista käy tunneilla silloin tällöin, enkä itse asiassa tiedä onko heillä tarkoitustakaan selvitä kokeista hengissä.
Luokallamme näyttää päällisin puolin olevan japanilaisia (7) ja korealaisia (3). Lisäksi mukana on yksi vietnamilaisperäinen aussiherra, nuori brittinainen, parikymppinen jenkki Oklahomasta, sekä koko luokkaa viihdyttävä espanjalaismies. Itäaasialaisten lisäksi Aasiasta on mukana kaksi hauskaa thai-miestä, sekä eturiviin on ilmestynyt hiljainen, klassisen lukutoukka-lookin hankkinut indonesialaisherra. Toinen indonesialainen, mallilta näyttävä nuori nainen käy tunneilla silloin tällöin. Lisäksi luokkaan saapui viime viikolla kaksi nuorta mongolialaisnaista, joita näkee noin joka toinen päivä. Myös turkmenistanilaisnaisia on kaksi, mutta päinvastoin kuin vain keskenään elävät mongolialaiset, turkmenistanilaiset viihtyvät omissa, epäsäännöllisesti luokaan asti ulottuvissa maailmoissaan. Nuori kazakkimies on ehkä uusista tulokkaista parhaiten paikalla, mutta katoaa tauoilla lukuisten muiden käytävällä hengaavien keskiaasialaisten joukkoon. Lisäksi joukossa on ollut italialainen Amos, mutta häntä näkee ikävän harvoin - tosin viikonloppuöisin häneen on törmännyt hyvinkin varmasti.
Parin ekan viikon yleisen paikanvaihtelun jälkeen olen sijoittunut luokassa turvallisesti englantilaisen Helenin viereen, takanani thai-miehet, edessäni jenkkiherra ja luokkamme nuorin, 18-vuotias japanilainen Marina. Vaihtelua järjestykseen tuo luetunymmärtämisen tunnit toisessa luokassa, jolloin saattaa päätyä istumaan melkein kenen kanssa tahansa.
Tunneilla on aina sama kaava: Aamu alkaa edellisen kappaleen sanelulla, josta jatketaan suoraan uusiin kotona opeteltuihin sanoihin (15-20 sanaa/pv). Opettaja valitsee yhden molempiin taululle, ja niinpä päivän ensimmäiset 20 minuuttia jännittää pääsyä taululle, tai muuten vain kirjoittaa aina yhden lauseen myöhässä liian nopealta tuntuvaa sanelua, tai muistelee kiireessä uusia sanoja. Jos haluaa selvitä molemmat oikeasti kunnialla pitää merkit kyetä kirjoittamaan ilman sen kummempia muistelutuokioita. Vaikka olen parissa viikossa kirjoittamisnopeuttani petrannut, olen vieläkin - tuskinpa ainoana - saneluissa usein pahasti jäljessä. Näyttää onneksi siltä, että opettaja tietää vaikeuksista, sillä hän valitsee vain harvoin saneluun taululle valkonaamoja, tai oikeastaan juuri muita kuin merkkeihin kotona tottuneita korealaisia tai japanilaisia.
Aamustressaamisen jälkeen jatkamme uuden kappaleen tekstin opetteluun, joka opetellaan lausumaan muutamien alkumerkkien avulla lähestulkoon ulkoa. Kirjaa saa tarvittaessa vilkaista, mutta tavoitteena on muistaa teksti ilman apuja. Sen jälkeen häslätään kieliopin ja mahdollisesti tehtävien kanssa. Kahden tunnin jälkeen on 15-20 minuutin tauko, jonka jälkeen on eri opettajan johdolla joko kuuntelua tai luetunymmärtämistä, nekin tiukasti kirjan etenemistä seuraten.
Opiskelussa ei siis paljon sosiologista mielikuvitusta tarvita. Olenkin miettinyt, että iltaisin pitäisi lukea enemmän muutakin kuin hesarin miniuutisia, ettei akateeminen ajattelu unohdu juuri ennen gradun väsäämistä. Lehdistä en ikävä kyllä ota täällä vielä selvää, mutta toivottavasti lukeminen alkaa vähitellen onnistua.
Juu, on yö, pitää ehtiä nukkumaan ennen puoli yhdeksän nimenhuutoa.
Wednesday, March 28, 2007
Monday, March 19, 2007
Viikonloppulöysäilyä, vol. 2
Päätin odottaa seuraavaa postausta vaalien yli, Suomessa kaikki on kuitenkin viikonlopun niin vaalitäpinöissä, ettei lukijoita tänne kuitenkaan riittäisi…
Viime viikko oli tosiaan niin kiireinen, ettei ylimääräisiin juttuihin juuri jäänyt aikaa. Opiskelu vie vieläkin hirveästi aikaa, mutta on toisaalta säilynyt kiinnostavana. Välillä vain tuntuu, että liika on liikaa.
Joka tapauksessa viikonloppuna ehti lepäilemään. Söimme lauantaina isolla porukalla thai-ravintolassa aivan asuntoani vastapäätä. Ruoka oli taas kerran taivaallista, osa tosin tulisuudessaan kestokyvyn rajoilla. Mukaamme tuli tavallisen opiskeluporukan lisäksi pari muutama kiinalainen opiskelija, sekä kiinalais-ranskalainen pariskunta. Ylipäätään aterioilla on siirrytty puhumaan vain kiinaa, koska useimmat japanilaisetkaan eivät puhu kauheasti englantia.
Jo perjantaina kokoonnuimme pienemmällä ydinporukalla syömään kampuksen lähistöllä sijaitsevaan japanilaiseen. Sain pitkästä aikaa todella hyvää miso-keittoa ja lohi-sushia, vaikkei sittenkään Tampereen Marusekin veroista... Jatkoimme raflasta kampuksen Blaa blaa-baariin ja sieltä edelleen thai-kaverini kanssa KTV:hen eli karaokeen. Karaoke-“hotelli” näytti aika ökypaikalta, henkilökunnalla on puvut päällä ja karaokehuoneet ovat siistejä ja hienoilla laitteilla varustettuja. Kyseisessä KTV-paikassa oli useita huoneita pitkän käytävän varrella, käytävällä liikkui paljon kunnolla päihtynyttä pukuporukkaa ja pieniin hameisiin sonnustautuneita kiinalaistarjoilijoita. Hämäristä karaokehuoneista kuului keskinkertaista karaokelaulua ja paljon muuta mölyä. Olin hieman yllättynyt, että lökäpöksyisen thai-kaverinikin ystävät viettävät perjantai-iltansa sellaisessa paikassa.
Kaverini thaimaalaiset kaverit olivat varanneet noin kymmenen hengen hämärän huoneen, jonka pöydät olivat jo täynnä olutpulloja ja ilma tupakansavusta sakeana. Mukana oli myös pari japanilaista. Naisia ei ilmeisesti oltu kutsuttu, yhtä nuorta thai-naista lukuunottamatta.
En tiennyt aiemmin, että karaokepaikoissa on tapana heittää kinky-spektaakkeleja, mutta aina oppii uutta. Japanilainen ystävämme veti illan edettyä hieman showpainijoiden maskeja muistuttavan naamarin kasvoille, otti housut pois, niin että jäljelle jäi norsunkärsällä varustetut tangat. Jo hyvin juotettu ystävämme lauloi sydämensä kyllyydestä ja tanssitti ystäviään. Olin hieman hämillään, mutta siinä vaiheessa iltaa se ei kauheasti yllättänyt.
Vasta seuraavana päivänä 798 –alueen taidegallerioissa kierrellessäni ymmärsin, ettei KTV-kinkyily ehkä olekaan niin omaperäistä kuin perjantai-iltana luulin. Eräässä monista Kiinan pornoistumista ja ihmisten välineellistämistä käsitelleessä maalaussarjassa esiintyi juuri samoin pukeutuneita bisnesmiehiä vähäpukeisten tyttöjen ympäröimänä.
2002 perustetulle 798 –taidealueelle on kerääntynyt suuri joukko Kiinan nykytaiteilijoiden eliittiä. Viidessä vuodessa syrjäisen teollisuusalueen taiteilijakeskittymästä on myös kehittynyt ulkomaalaisten taiteenetsijöiden vakiopaikka ja samalla hinnat ovat nousseet ja meno muuttunut entistä keskiluokkaisemmaksi ja kaupallisemmaksi. Alueella parveilee paljon länsimaisia boboja ja humanistitätejä tutustumassa radikaaliin kiinalaiseen nykytaiteeseen. Aiheet ovat tosiaan Pekingin keskustan taidekohteita kantaaottavampia, mutta välillä veren, seksin ja eritteiden viljelystä näyttää myös tulleen itsetarkoitus. Alueella saa myös loukata ilmeisen vapaasti Maoa ja muita Kiinan historian tabuja. Lukemani mukaan se on ihan ok, kunhan kuvat ja ideat pysyvät omalla syrjäisellä vapaa-ajattelualueellaan.
Vaihtoehtoisuudessaan 798 muistuttaa hieman Berliinin Prenzlauerbergiä: Molemmat olivat aikoinaan luovia ja vaihtoehtoisia alueita, mutta rahan virratessa tyyli on hienostunut, ammattimaistunut, ja samalla laimentunut. Kalliiden kahviloiden lomaan 798-alueelle ollaankin juuri avaamassa Niken omaa design-galleriaa. Myös osa gallerioista näyttää tarjoavan humanistitädeille suunnattuja “kantaaottavaa” tauluja kulahtaneista ja naiiveista teemoista Unesco-julisteiden tyyliä mukaillen.
Toisaalta en itsekään tiedä, kuinka suhtautua Kiinan raakaa kapitalismia ja pornoistumista käsitteleviin teoksiin. Kiinan valtiovalvonnan keskellä rahalla alistamista ja pornoistumista esiin nostavat teemat vaikuttavat oikein ajankohtaiselta, mutta toisaalta aivan samat teemat olivat esillä jo puolitoista vuotta sitten, kun kävin alueella ensimmäistä kertaa. Muutenkaan en tällä kertaa löytänyt alueelta suuria innovaatioita, mutta en tosin jaksanut kiertää kaikkia gallerioita.
Liitän mukaan muutaman kuvan alueelta. Itse asiassa yksi alueen ärsyttävimpiä piirteitä oli kaikkialla Jatkuvasti valokuvaavat vieraat, niin länkkärit (en minä!) kuin itäaasialaisetkin. (Toisaalta 798-alueella niin kiinalaisvieraat kuin valkoisten Mac-ruutujensa takana naputtelevat galleristitkin ovat niin tyylikkäitä, ettei heitä enää erota kalliisti pukeutuvista japanilaisista ja korealaista.)
Vielä valmistelujen alla olleen Nike-gallerian edessä rakennetaan Niken skeitti-imagoa
Kirjakauppataidetta turistien valokuvattavaksi...
Menomatkalla keskustasta 798-alueelle harhailin megamoottoritien laidalla etsimässä bussipysäkkiä, mutta löysinkin lauantaivapaista nauttivia hyrränpyörittäjiä.
Viime viikko oli tosiaan niin kiireinen, ettei ylimääräisiin juttuihin juuri jäänyt aikaa. Opiskelu vie vieläkin hirveästi aikaa, mutta on toisaalta säilynyt kiinnostavana. Välillä vain tuntuu, että liika on liikaa.
Joka tapauksessa viikonloppuna ehti lepäilemään. Söimme lauantaina isolla porukalla thai-ravintolassa aivan asuntoani vastapäätä. Ruoka oli taas kerran taivaallista, osa tosin tulisuudessaan kestokyvyn rajoilla. Mukaamme tuli tavallisen opiskeluporukan lisäksi pari muutama kiinalainen opiskelija, sekä kiinalais-ranskalainen pariskunta. Ylipäätään aterioilla on siirrytty puhumaan vain kiinaa, koska useimmat japanilaisetkaan eivät puhu kauheasti englantia.
Jo perjantaina kokoonnuimme pienemmällä ydinporukalla syömään kampuksen lähistöllä sijaitsevaan japanilaiseen. Sain pitkästä aikaa todella hyvää miso-keittoa ja lohi-sushia, vaikkei sittenkään Tampereen Marusekin veroista... Jatkoimme raflasta kampuksen Blaa blaa-baariin ja sieltä edelleen thai-kaverini kanssa KTV:hen eli karaokeen. Karaoke-“hotelli” näytti aika ökypaikalta, henkilökunnalla on puvut päällä ja karaokehuoneet ovat siistejä ja hienoilla laitteilla varustettuja. Kyseisessä KTV-paikassa oli useita huoneita pitkän käytävän varrella, käytävällä liikkui paljon kunnolla päihtynyttä pukuporukkaa ja pieniin hameisiin sonnustautuneita kiinalaistarjoilijoita. Hämäristä karaokehuoneista kuului keskinkertaista karaokelaulua ja paljon muuta mölyä. Olin hieman yllättynyt, että lökäpöksyisen thai-kaverinikin ystävät viettävät perjantai-iltansa sellaisessa paikassa.
Kaverini thaimaalaiset kaverit olivat varanneet noin kymmenen hengen hämärän huoneen, jonka pöydät olivat jo täynnä olutpulloja ja ilma tupakansavusta sakeana. Mukana oli myös pari japanilaista. Naisia ei ilmeisesti oltu kutsuttu, yhtä nuorta thai-naista lukuunottamatta.
En tiennyt aiemmin, että karaokepaikoissa on tapana heittää kinky-spektaakkeleja, mutta aina oppii uutta. Japanilainen ystävämme veti illan edettyä hieman showpainijoiden maskeja muistuttavan naamarin kasvoille, otti housut pois, niin että jäljelle jäi norsunkärsällä varustetut tangat. Jo hyvin juotettu ystävämme lauloi sydämensä kyllyydestä ja tanssitti ystäviään. Olin hieman hämillään, mutta siinä vaiheessa iltaa se ei kauheasti yllättänyt.
Vasta seuraavana päivänä 798 –alueen taidegallerioissa kierrellessäni ymmärsin, ettei KTV-kinkyily ehkä olekaan niin omaperäistä kuin perjantai-iltana luulin. Eräässä monista Kiinan pornoistumista ja ihmisten välineellistämistä käsitelleessä maalaussarjassa esiintyi juuri samoin pukeutuneita bisnesmiehiä vähäpukeisten tyttöjen ympäröimänä.
2002 perustetulle 798 –taidealueelle on kerääntynyt suuri joukko Kiinan nykytaiteilijoiden eliittiä. Viidessä vuodessa syrjäisen teollisuusalueen taiteilijakeskittymästä on myös kehittynyt ulkomaalaisten taiteenetsijöiden vakiopaikka ja samalla hinnat ovat nousseet ja meno muuttunut entistä keskiluokkaisemmaksi ja kaupallisemmaksi. Alueella parveilee paljon länsimaisia boboja ja humanistitätejä tutustumassa radikaaliin kiinalaiseen nykytaiteeseen. Aiheet ovat tosiaan Pekingin keskustan taidekohteita kantaaottavampia, mutta välillä veren, seksin ja eritteiden viljelystä näyttää myös tulleen itsetarkoitus. Alueella saa myös loukata ilmeisen vapaasti Maoa ja muita Kiinan historian tabuja. Lukemani mukaan se on ihan ok, kunhan kuvat ja ideat pysyvät omalla syrjäisellä vapaa-ajattelualueellaan.
Vaihtoehtoisuudessaan 798 muistuttaa hieman Berliinin Prenzlauerbergiä: Molemmat olivat aikoinaan luovia ja vaihtoehtoisia alueita, mutta rahan virratessa tyyli on hienostunut, ammattimaistunut, ja samalla laimentunut. Kalliiden kahviloiden lomaan 798-alueelle ollaankin juuri avaamassa Niken omaa design-galleriaa. Myös osa gallerioista näyttää tarjoavan humanistitädeille suunnattuja “kantaaottavaa” tauluja kulahtaneista ja naiiveista teemoista Unesco-julisteiden tyyliä mukaillen.
Toisaalta en itsekään tiedä, kuinka suhtautua Kiinan raakaa kapitalismia ja pornoistumista käsitteleviin teoksiin. Kiinan valtiovalvonnan keskellä rahalla alistamista ja pornoistumista esiin nostavat teemat vaikuttavat oikein ajankohtaiselta, mutta toisaalta aivan samat teemat olivat esillä jo puolitoista vuotta sitten, kun kävin alueella ensimmäistä kertaa. Muutenkaan en tällä kertaa löytänyt alueelta suuria innovaatioita, mutta en tosin jaksanut kiertää kaikkia gallerioita.
Liitän mukaan muutaman kuvan alueelta. Itse asiassa yksi alueen ärsyttävimpiä piirteitä oli kaikkialla Jatkuvasti valokuvaavat vieraat, niin länkkärit (en minä!) kuin itäaasialaisetkin. (Toisaalta 798-alueella niin kiinalaisvieraat kuin valkoisten Mac-ruutujensa takana naputtelevat galleristitkin ovat niin tyylikkäitä, ettei heitä enää erota kalliisti pukeutuvista japanilaisista ja korealaista.)
Vielä valmistelujen alla olleen Nike-gallerian edessä rakennetaan Niken skeitti-imagoa
Kirjakauppataidetta turistien valokuvattavaksi...
Menomatkalla keskustasta 798-alueelle harhailin megamoottoritien laidalla etsimässä bussipysäkkiä, mutta löysinkin lauantaivapaista nauttivia hyrränpyörittäjiä.
Saturday, March 10, 2007
Viikonloppulöysäilyä
Muutama päivä vierähti taas nopeasti koulutahtiin tottuessa ja univelkoja nukkuessa. Perjantai-iltapäivällä suunnistin Suomen suurlähetystöön äänestämään. Paluumatkalla kaupungin ökyalueilta poikkesin WangFuJingille, Pekingin pääkauppakadulle. Löysin toki kaupungin parhaat kirjakaupat, mutta muuten shoppailukatujen elämä on äärimmäisen rasittavaa. Palasin väsyneenä kotiin ja nukuin puoli vuorokautta kouluviikosta toipuakseni.
Perjantai-illan muutaman tunnin metromatkailun jälkeen olin ajatellut vältellä liikenneruuhkia. Kämppikseni saivat sittenkin houkuteltua minut mukaan paikalliseen Carrefouriin, Ranskan Anttilaan, josta saa kaikkea halvalla ja helposti. En arvannut, että paikallinen Carrefour on megakokokoinen tavaratalo, jonka ympärille oli tarttunut kymmeniä muita liikkeitä, joiden ohi kuljettuaan saattoi päästä tekemään varsinaiset ostoksensa. Lauantairuuhkat vastasivat Hullujen päivien avajaisia: jo pelkästään toisen kerroksen rullaportaisiin piti jonottaa kymmenisen metriä. Lopulta kämppiksilläni meni ostoksiin lähes kaksi tuntia ja muutaman kilometrin paluumatkaankin kolme varttia, joten siinäpä se lauantai sitten olikin.
Illaksi olimme sopineet luokkakavereiden kanssa lähtevämme ulos. Espanjalainen ystävämme MoDi (niin, meillähän on hauskat kiinalaiset nimet…, T: XiMo) vei meidät – muutaman japanilaisen, pari kiinalaista ja minut – toveriensa latinoclubille, jonne saavuimme ensimmäisinä joskus kymmenen paikkeilla. Clubilla oli kavala 60 kuain (n. 6 euron) all-you-can-drink –tarjous, jolla saattoi tilata kymmenen kohdan listalta tiukasti rommi- tai vodkapitoisia drinkkejä. Muun muassa Gin Tonicit ja Cuba Libret tarjoiltiin kaljatuopeista, joihin rommia laskettiin lähes yhtä paljon kuin virvokkeitakin.
Paikka alkoi täyttyä ennen puolta yötä erityisesti espanjalais- ja latino-opiskelijoista. Pääsin hiprakoissani terästämään vanhoja espanjantaitoja kiinan lausumisen osoittauduttua baarimelussa liian haastavaksi. Tapasin yllättäen myös vanhan tuttuni, perulaisen Eduardon, jonka olin tavannut puolitoista vuotta sitten Koreassa APECin konferenssissa. Toverieni kaikottua jo puolen yön jälkeen jäin hengailemaan uusien puolalais- ja italialaisystävieni kanssa jonnekin neljään, jolloin paikka alkoi vähitellen hiljenemään.
Mukanamme olleet kaksi noin parikymppistä japanilaisnaista olivat yllätyksekseni kertoneet olevansa ensimmäistä kertaa klubilla. Olin aina luullut, että Japanissa hengaillaan klubeilla vähintään yhtä paljon kuin Euroopassakin. Perjantaina luokkamme japanilaisia ja korealaisia poikia mukaan houkutellessani sain kaikilta jotenkin välttelevän vastauksen, eikä heistä siis kukaan mukaan tullutkaan. Ehkä siis turha odottaakaan aasialaisista ystävistämme seuraa aamuyön rientoihin. Mutta ehkä vain en tiedä missä aasialaisten parhaat bileet pidetään…
Katsoin puolenpäivän aamupalapöydästäni kiinalaisen leffan nimeltä Sanxia Haoren (Still Life). Kaksi aikuista ihmistä etsi erilleen ajautuneita puolisojaan, taustalla Kolmen Rotkon Padon alta hajotettava kaupunki ja siitä aiheutuneet pakkosiirrot. fi.wikipedia.org/wiki/Kolmen_rotkon_pato . Nuorempi pareista päätyi tavattuaan eroon, vanhempi taasen palata 16 vuoden eron jälkeen yhteen. Leffan viipyilevä tunnelma sopi oikein hyvin raukeaan sunnuntaiaamuuni. Maisemat olivat todella hienoja, en tosin tiedä mitä niistä on 156 metrin vedenpinnan korotuksen jälkeen jäljellä.
Ostin perjantaina Ha Jinin Odotus –nimisen romaanin, jossa käsitellään samaa pitkän eron teemaa. Katsotaanpa jääkö ensi viikon läksyiltä aikaa kirjallekin.
Perjantai-illan muutaman tunnin metromatkailun jälkeen olin ajatellut vältellä liikenneruuhkia. Kämppikseni saivat sittenkin houkuteltua minut mukaan paikalliseen Carrefouriin, Ranskan Anttilaan, josta saa kaikkea halvalla ja helposti. En arvannut, että paikallinen Carrefour on megakokokoinen tavaratalo, jonka ympärille oli tarttunut kymmeniä muita liikkeitä, joiden ohi kuljettuaan saattoi päästä tekemään varsinaiset ostoksensa. Lauantairuuhkat vastasivat Hullujen päivien avajaisia: jo pelkästään toisen kerroksen rullaportaisiin piti jonottaa kymmenisen metriä. Lopulta kämppiksilläni meni ostoksiin lähes kaksi tuntia ja muutaman kilometrin paluumatkaankin kolme varttia, joten siinäpä se lauantai sitten olikin.
Illaksi olimme sopineet luokkakavereiden kanssa lähtevämme ulos. Espanjalainen ystävämme MoDi (niin, meillähän on hauskat kiinalaiset nimet…, T: XiMo) vei meidät – muutaman japanilaisen, pari kiinalaista ja minut – toveriensa latinoclubille, jonne saavuimme ensimmäisinä joskus kymmenen paikkeilla. Clubilla oli kavala 60 kuain (n. 6 euron) all-you-can-drink –tarjous, jolla saattoi tilata kymmenen kohdan listalta tiukasti rommi- tai vodkapitoisia drinkkejä. Muun muassa Gin Tonicit ja Cuba Libret tarjoiltiin kaljatuopeista, joihin rommia laskettiin lähes yhtä paljon kuin virvokkeitakin.
Paikka alkoi täyttyä ennen puolta yötä erityisesti espanjalais- ja latino-opiskelijoista. Pääsin hiprakoissani terästämään vanhoja espanjantaitoja kiinan lausumisen osoittauduttua baarimelussa liian haastavaksi. Tapasin yllättäen myös vanhan tuttuni, perulaisen Eduardon, jonka olin tavannut puolitoista vuotta sitten Koreassa APECin konferenssissa. Toverieni kaikottua jo puolen yön jälkeen jäin hengailemaan uusien puolalais- ja italialaisystävieni kanssa jonnekin neljään, jolloin paikka alkoi vähitellen hiljenemään.
Mukanamme olleet kaksi noin parikymppistä japanilaisnaista olivat yllätyksekseni kertoneet olevansa ensimmäistä kertaa klubilla. Olin aina luullut, että Japanissa hengaillaan klubeilla vähintään yhtä paljon kuin Euroopassakin. Perjantaina luokkamme japanilaisia ja korealaisia poikia mukaan houkutellessani sain kaikilta jotenkin välttelevän vastauksen, eikä heistä siis kukaan mukaan tullutkaan. Ehkä siis turha odottaakaan aasialaisista ystävistämme seuraa aamuyön rientoihin. Mutta ehkä vain en tiedä missä aasialaisten parhaat bileet pidetään…
Katsoin puolenpäivän aamupalapöydästäni kiinalaisen leffan nimeltä Sanxia Haoren (Still Life). Kaksi aikuista ihmistä etsi erilleen ajautuneita puolisojaan, taustalla Kolmen Rotkon Padon alta hajotettava kaupunki ja siitä aiheutuneet pakkosiirrot. fi.wikipedia.org/wiki/Kolmen_rotkon_pato . Nuorempi pareista päätyi tavattuaan eroon, vanhempi taasen palata 16 vuoden eron jälkeen yhteen. Leffan viipyilevä tunnelma sopi oikein hyvin raukeaan sunnuntaiaamuuni. Maisemat olivat todella hienoja, en tosin tiedä mitä niistä on 156 metrin vedenpinnan korotuksen jälkeen jäljellä.
Ostin perjantaina Ha Jinin Odotus –nimisen romaanin, jossa käsitellään samaa pitkän eron teemaa. Katsotaanpa jääkö ensi viikon läksyiltä aikaa kirjallekin.
Wednesday, March 07, 2007
Filippiineiltä Pekingiin
Jo kolme viikkoa Aasiassa. Filippiineillä keskityin 6-vuotiaan pikkusiskoni Ankan kanssa taisteluun ja löhöilin loputtomiin jatkuvilla hiekkarannoilla. Samalla Filippiinit oli kova lasku pohjoismaisesta hyvinvointitodellisuudesta kehitysmaa-arkeen ja venähtäineisiin tuloeroihin. Filippiineilläkin on menossa vaalikamppailu, mutta sisäpolitiikan asiasisältöä tuskin voi Suomeen vertailla. Uutisia olivat mm. armeijan todistetut poliittiset murhat, joista johtava kenraali vain totesi, että se oli aivan oikein niille kommareille. Lisäksi presidentti-Arroyolta oli vuotanut ennen presidentinvaaleja nauhoitettu puhelu, jossa hän vaalipäällikkönsä kanssa suunnitteli vaalituloksen sormeilua ja äänien siirtoja. Sekin kuitattiin kongressissa karskina pilana, josta on turha nostaa suurempaa hälyä.
Kylmässä Pekingissä Filippiinien helteet ja vaaliväännöt tuntuvat taas kaukaisilta. Ensimmäinen viikko Pekingissä on mennyt byrokrattiseen säätöön ja paikalleen asettumiseen. Yliopisto-opiskelujen aloittaminen vaatii ihan kiitettävästi paperitöitä ja jonottelua eri paikoissa, tosin sittenkin vähemmän kuin 2002 Berliiniin asettuessani. Kaikki toimistot – poliisilla rekisteröitymistä lukuunottamatta – ovat kampuksella ja kiltisti ohjeita seuraamalla olen jo melkein kuivilla.
Muutin muutaman päivän jälkeen pohjoismaisen elintason pilaamalle penskalle sopivaan kerrostaloasuntoon. Asuin yliopistolla varatussa 15 neliön dormitoriohuoneessa kirgiisikämppiksen kanssa. Huone oli sellainen tupakantunkkainen, hiukan nuhruinen koppi kampuksen heikkotasoisimmassa dormissa; suihkut ja vessat oli yhteisiä muutamankymmenen muun saman kerroksen asukin kanssa. Lisäksi en ole vieläkään varma, suljetaanko kampuksen portit todellakin kaikilta puolilta öin.
Nyt asun noin viiden minuutin kävelymatkan päässä kampukselta reippaasti kolmenkympin ohittaneen jenkki-äijän Andyn ja kanadalais-hongkongilaisen Vivianin kanssa. Meillä on ihan tilava neliö 20. kerroksessa isolla olohuoneella ja hienolla – mutta pekingiläisittäin smogin peittämällä “näköalalla”. Olen näin alkuun hengaillut jonkin verran Andyn kanssa tässä ympäristössä, kun kummallakaan ei ole ollut kummempia kiireitä. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole jämähtää Andyn seuraksi olohuoneen viihdekeskukseemme ryystämään kaljaa ja katsomaan uusimpia Hollywood-leffoja, joita saa lähikaupasta 50 senttiä kipale.
Opiskelusta
Opiskelut alkoivat tasotestillä jo viime perjantaina. Tutut olivat kertoneet, että se on noin tunnin juttu, vähän käännöksiä kiinan merkeistä pinyin- (eli aakkostettuun) muotoon, ei sen kummempaa. Yllätyksekseni koetilanne alkoi pitkällä virallisen oloisella puheella jostain koepaperin liitteestä, mistä en tietenkään ymmärtänyt mitään. Seuraavaksi keski-ikäinen rouvasopettaja pisti mankan päälle ja saimme kuunnella pari minuuttia klassista kiinalaista musiikkia. Puhe jatkui vielä uudelleen, jonka jälkeen saimme avata viralliset HSK-testikuoremme.
Suomen YO-kirjoituksissahan kuuntelukertoja on kaksi, mutta tässä mentiin täyttä paahtoa 50 kohtaa. Kaikki vastaukset piti kirjata kiirellä automaattisesti luettavaan koepaperiin. Noin tunnin ja 55 viiden kysymyskohdan jälkeen muistan ajatelleeni, että lopultakin tiedän varmasti oikean vastauksen. Tosin sen jälkeen loputkin menivät enemmän tai vähemmän arvaamalla. Lähdin pois muutaman tunnin jälkeen tietäen, ettei kokeen tuloksella voi kuitenkaan arvata mitä kiinasta ymmärrän.
Kokeessa kerrottiin, että kokeen tuloksia voi tiedustella klo 8:30 maanantaiaamuna. Menin kysymään tuloksia 11 paikkeilla, jolloin sain kuulla ensimmäisen koulupäivän olevan jo melkein ohi. Kun tiistaina pääsin lopultakin luokkaan, huomasin olevani lähes alkeiskurssilla. Tietysti kaikesta opiskelusta on hyötyä, mutta vaihdoinpa kuitenkin ekan päivän jälkeen seuraavalle tasolle.
Käytännössä koulu on siis päässyt vauhtiin vasta tänään. Tunneilla oli sopivan haastavaa ja vauhti on aika kova. Opettajat ovat oikein ammattitaitoisia. Luultaavasti opin viidessä kuukaudessa paljon ja nopeasti.
Käymme tunneilla läpi kappaleita niin kuin Suomessakin: Ensin teksti, sitten sanat ja perään kielioppia. Lisäksi on kuuntelutunteja. Opettajat odottavat, että opettelemme kappaleet ulkoa, eli lopulta kappaleita lausutaan kirjat kiinni. Merkkejä ja pinyineitä testataan suunnilleen joka toinen päivä.
Ryhmässämme meitä valkonaamoja taitaa olla neljä; muut ovat lähinnä Japanista, Koreasta ja Indonesiasta. Vielä en ehtinyt kummemmin tutustua noin 15 luokkatoveriini sen kummemmin, ja kokoonpano varmaan ehtii vielä muuttuakin tämän viikon aikana.
Tällä aloitan. Kerron muista juttusista piakoin.
Kylmässä Pekingissä Filippiinien helteet ja vaaliväännöt tuntuvat taas kaukaisilta. Ensimmäinen viikko Pekingissä on mennyt byrokrattiseen säätöön ja paikalleen asettumiseen. Yliopisto-opiskelujen aloittaminen vaatii ihan kiitettävästi paperitöitä ja jonottelua eri paikoissa, tosin sittenkin vähemmän kuin 2002 Berliiniin asettuessani. Kaikki toimistot – poliisilla rekisteröitymistä lukuunottamatta – ovat kampuksella ja kiltisti ohjeita seuraamalla olen jo melkein kuivilla.
Muutin muutaman päivän jälkeen pohjoismaisen elintason pilaamalle penskalle sopivaan kerrostaloasuntoon. Asuin yliopistolla varatussa 15 neliön dormitoriohuoneessa kirgiisikämppiksen kanssa. Huone oli sellainen tupakantunkkainen, hiukan nuhruinen koppi kampuksen heikkotasoisimmassa dormissa; suihkut ja vessat oli yhteisiä muutamankymmenen muun saman kerroksen asukin kanssa. Lisäksi en ole vieläkään varma, suljetaanko kampuksen portit todellakin kaikilta puolilta öin.
Nyt asun noin viiden minuutin kävelymatkan päässä kampukselta reippaasti kolmenkympin ohittaneen jenkki-äijän Andyn ja kanadalais-hongkongilaisen Vivianin kanssa. Meillä on ihan tilava neliö 20. kerroksessa isolla olohuoneella ja hienolla – mutta pekingiläisittäin smogin peittämällä “näköalalla”. Olen näin alkuun hengaillut jonkin verran Andyn kanssa tässä ympäristössä, kun kummallakaan ei ole ollut kummempia kiireitä. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole jämähtää Andyn seuraksi olohuoneen viihdekeskukseemme ryystämään kaljaa ja katsomaan uusimpia Hollywood-leffoja, joita saa lähikaupasta 50 senttiä kipale.
Opiskelusta
Opiskelut alkoivat tasotestillä jo viime perjantaina. Tutut olivat kertoneet, että se on noin tunnin juttu, vähän käännöksiä kiinan merkeistä pinyin- (eli aakkostettuun) muotoon, ei sen kummempaa. Yllätyksekseni koetilanne alkoi pitkällä virallisen oloisella puheella jostain koepaperin liitteestä, mistä en tietenkään ymmärtänyt mitään. Seuraavaksi keski-ikäinen rouvasopettaja pisti mankan päälle ja saimme kuunnella pari minuuttia klassista kiinalaista musiikkia. Puhe jatkui vielä uudelleen, jonka jälkeen saimme avata viralliset HSK-testikuoremme.
Suomen YO-kirjoituksissahan kuuntelukertoja on kaksi, mutta tässä mentiin täyttä paahtoa 50 kohtaa. Kaikki vastaukset piti kirjata kiirellä automaattisesti luettavaan koepaperiin. Noin tunnin ja 55 viiden kysymyskohdan jälkeen muistan ajatelleeni, että lopultakin tiedän varmasti oikean vastauksen. Tosin sen jälkeen loputkin menivät enemmän tai vähemmän arvaamalla. Lähdin pois muutaman tunnin jälkeen tietäen, ettei kokeen tuloksella voi kuitenkaan arvata mitä kiinasta ymmärrän.
Kokeessa kerrottiin, että kokeen tuloksia voi tiedustella klo 8:30 maanantaiaamuna. Menin kysymään tuloksia 11 paikkeilla, jolloin sain kuulla ensimmäisen koulupäivän olevan jo melkein ohi. Kun tiistaina pääsin lopultakin luokkaan, huomasin olevani lähes alkeiskurssilla. Tietysti kaikesta opiskelusta on hyötyä, mutta vaihdoinpa kuitenkin ekan päivän jälkeen seuraavalle tasolle.
Käytännössä koulu on siis päässyt vauhtiin vasta tänään. Tunneilla oli sopivan haastavaa ja vauhti on aika kova. Opettajat ovat oikein ammattitaitoisia. Luultaavasti opin viidessä kuukaudessa paljon ja nopeasti.
Käymme tunneilla läpi kappaleita niin kuin Suomessakin: Ensin teksti, sitten sanat ja perään kielioppia. Lisäksi on kuuntelutunteja. Opettajat odottavat, että opettelemme kappaleet ulkoa, eli lopulta kappaleita lausutaan kirjat kiinni. Merkkejä ja pinyineitä testataan suunnilleen joka toinen päivä.
Ryhmässämme meitä valkonaamoja taitaa olla neljä; muut ovat lähinnä Japanista, Koreasta ja Indonesiasta. Vielä en ehtinyt kummemmin tutustua noin 15 luokkatoveriini sen kummemmin, ja kokoonpano varmaan ehtii vielä muuttuakin tämän viikon aikana.
Tällä aloitan. Kerron muista juttusista piakoin.
Avaus
Viimeinkin ensimmäinen blogipostaukseni. Tarkoituksena on mälvää näillä sivuilla ainakin seuraavan viiden kuukauden opinnoista Pekingissä, kertoilla juttuja Beijing Language and Culture Universityn kampuksen elämästä ja varmaan myös laajemmin Kiinasta ja Pekingistä. Ruokaraporttejakaan unohtamatta.
Subscribe to:
Posts (Atom)