Ratkaisu lomahuoliiin

Viime viikolla aloin todella pohtimaan mihin käyttäisin ruhtinaallisen viikon kevätloman vappupäivästä eteenpäin. Suunnittelin jo muutaman päivän matkaa Sisä-Mongolian Hohhotiin, tai vaihtoehtoisesti Dalianiin, Pohjois-Kiinan Rivieralle, Keltaisen meren rannalle. Ratkaisu löytyi kuitenkin yllättävän nopeasti jokaperjantaisen jalkapallosession alkuhetkillä. Satutin jalkani ensin kummallisesti pienessä kontaktitilanteessa, ja seuraavassa rytäkässä nilkan alta kuului rusahdus.

Thai-ystäväni Choi auttoi minut katsomoon, jonne hän kävi hakemassa punttisalilta yhden trainerin antamaan ensiapua. Hänen mukaansa se oli venähtänyt, eikä nähnyt sitä niin kummallisena vaivana. Uskoin osittain, ja ajelin pyörällä hiljakseen kotiin toipumaan.Koko komeus paljastui vasta lauantaiaamuna, kun nilkkaluun alle oli muodostunut hyvänkokoinen verenpurkauma. En pystynyt varaamaan jalalle lain, joten päätin lopultakin käydä tutkituttamassa vaivani. Vivianilla oli juuri alkamassa kiinan kotiopetus, joten sain häneltä ja hänen opettajaltaan ohjeet mennä suoraan Pekinigin kolmossairaalaan, mistä saisi varmasti oman yliopistomme alkeellista terveystupaa parempaa hoitoa.

Saavuttuani ruuhkaiseen eliittisairaalaan minut ohjattiin ensin maksamaan sisäänkirjautumismaksu (15 y), jonka jälkeen pääsin jonottamaan raajojen murtumia hoitaville lääkäreille. Parinkymmenen neliön vastaanottohuoneeseen oli ahtautunut lähes parikymmentä henkeä tyrkyttämään papereitaan sotkuisen pöydän ääressä istuvalle nuorelle lääkärille. Toinen nuori mies hoiti toisen pienen pöydän ääressä raajavaivoja, tosin hänkin keskittyen pääosin ihmisten pöydälle tyrkkäämien kaavakkeiden pyörittelyyn. Jonottajille muiden vaivojen kuvausten lukeminen pöydällä lojuvista papereista näytti olevan ainoa tapa tappaa aikaa.

Sain noin puolen tunnin odotuksen jälkeen, yhdellä jalalla jonossa seisten, ohjauksen röntgenosastolle, josta taas uuden laskun (209 y) röntgeniin. Joka luukun väliä sai hyppiä yhdellä jalalla ja odottaa sen jälkeen maksuvuoroaan jonossa tasapainoillen. Röntgen onneksi hoitui nopeasti ja aloin jo saada odottaessa uteliaita ystäviäkin muiden raajarikkojen jonottavista apureista. (Opin esimerkiksi selvittämään kiinaksi, että Kiinan ja Suomen yhteiskunnallisen järjestelmän välillä on tiettyjä eroja, vaikka (myös) Suomi on hyvin sosialistinen maa.)

Röntgenistä selvittyäni lääkärien vastaanottohuone oli jo huomattavasti tyhjentynyt ja pääsin saman tien odottamaan vuoroani jakkaralla leväten. Uuden laskun (312 y) maksettuani lääkäri hieman paineli nilkkaani, käski sitten märille lakanoille makaamaan ja pisti jalkaani jonkinlaisen puolikipsin, pohkeesta jalkapöydän puoliväliin ulottuvan kovan tuen. Maksettuani vielä viimeisen laskun (160 y) sain hakea lääkkeitä sairaalaan kioskista ja lähteä kotiin.

Viiden tunnin sairaalakeikan jälkeen olin niin v...tuuntunut ja nälkäinen, etten suostunut lähtemään pääovelta yhdellä jalalla hyppien. Lääkekioskissa pyynnölleni kävelykepeistä vain naureskeltiin ja tarjottiin ei-oota (paikallisittain mei-jouta); pääoven vastaanottotiskillä sain tietysti kuulla samaa. Mutta jäätyäni jankuttamaan tarpeeksi kauan eräs toimettomista virnuilevista valkotakeista otti kännykkänsä ja poistui soittelemaan kävelykeppien perään. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen olin jo varma, ettei kukaan enää palaa ja lähdin ulos aurinkoisille portaille miettimään kotiinpääsyä. Pian nuori hoitajaneiti tuli kuitenkin kännykköineen vakuuttelemaan, että vielä kannattaa odottaa. Lopulta minulle tuotiin vielä pakkauksessa olevat kävelykepit (120 y), jotka sain lopulta lainaan vain 3 yuanin päiväkorvausta vastaan. Hoitajat asensivat kepit minulle ympärille kerääntynyttä yleisöä hauskuuttaen ja päästivät minut lopulta loikkimaan kohti sairaalan portteja.

Viikonlopusta muodostui siis arvatenkin tapahtumarikas ja sosiaalisesti antoisa miniloma. ...no, sainpa lopultakin katsottua katumyyjältä löytämäni Das Leben der Anderen -leffan (Doch nur auf Deutsch...), sekä kämppiksen varastoista penkomani The Last King of Scotlandin. Molemmat olivat kieltämättä hyviä, tosin Das Leben der Anderen ylitti jopa korkealle ladatut odotukseni. On tosiaan perverssiä, että Berliiniin, erityisesti Friedrichsheiniin ja Prenzlauerbergiin mennään ostalgisoimaan estetiikkaa, joka kyhättiin vapaan ajattelun ja mielikuvituksen kaikin tavoin tukahduttamaan pyrkivässä järjestelmässä. Mutta ahtaiden puitteiden vuoksi sosialistinen realismi kai niin hienoa nykyään onkin, olipa poliittinen todellisuus aikoinaan mitä tahansa. ...ja samaahan tehdään nykyään täällä Pekingissäkin, ostellaan Maon punaista ja retrojulisteita 60- ja 70-luvuilta, koska nykyään mitään yhtä sairasta ei enää osata keksiä.

Oikeasti parasta todellisessa unelmaviikonlopussani oli luokkakavereiden yllätysvierailu nyt sunnuntai-iltana. Olin joutunut perumaan lauantaisen piknik-reissuni kiinalaisten kamujen kanssa, mitä kautta espanjalainen ystäväni Modi oli saanut kuulla haaveristani kiinalaiskämppikseltään. Sain siis ensimmäistä kertaa vieraita hieman kampukselta syrjässä olevaan kotiimme. He toivat myös hieman ruokaa, mikä oli oikein tervetullutta vaihtelua olohuoneen pöydällä lojuvien western-food-take-away-listojen tarjontaan.

Aamulla siis säädän uuden aikataulun kouluun lähdölle: Aion kulkea puolen kilometrin koulumatkani taksilla, tosin kiertäen toiset puoli kilometriä kääntämässä taksia oikeaan suuntaan. Lisäksi joka metriin pitänee varata tuplasti aikaa. Lääkäri lupaili parantumiseen paria kolmea viikkoa, mutta taidan yrittää päästä ilman kipsiä vappupäivän piknikille.

Konsertista ja koulusta

Kirjoittaminen näyttää jäävän entistä vähemmälle. Viikonloppukin tuli täytettyä muulla kuin kotona löhöilemisellä.

Lauantaina kävin katsomassa paikallisten punk- ja ska-bändien konserttia. Lähellä meidän yliopistoa, Tsinghua-yliopiston kupeessa on espanjalaisten pitämä D22-klubi, jossa on kuulemma enemmänkin diskohumpasta poikkeavia keikkoja.

Kolmen bändin illassa taso parani illan mittaan. Ensimmäinen, jenkkivetoinen punkkia ja välillä skata soittanut bändi ei oikein päässyt koskaan vauhtiin. Toinen veti raskaampaa, lähes rokkenrollia, mutta viimeinen sai onneksi paikalle tulleen pienen porukan liikkeelle. Hidasta skata ja raggaeta soittaneen kiinalaisbändin solisti oli hionut itselleen täydellisen Tony Leung –lookin, johon kuului kapea suora puku ja tiukalla vesikampauksella sivulle vedetty tukka. Suuri, usean puhallinsoittimen bändi aloitti jotain laivamusiikkia muistuttavalla renkutuksella, mutta nopeutti loppua kohti. Viimeisille kappaleille ehdimme espanjalaisten tuttujen kanssa tanssaamaankin.

Herra melkein kuin se Ska-bändin laulaja

Keikan jälkeen kävimme vielä ystäväni Fabienin ja hänen kavereidensa kanssa japanilaisravintolassa sushilla ja lämpimällä sakella. Mukaan lähtenyt kämppikseni vei minut vielä paluumatkalla meidän lähi-McDonaldsiin. Kolmen paikkeilla sunnuntaiaamuyöstä Mäkkärissä riitti asiakkaita, mutta toisin kuin Suomessa, useissa pöydissä oli opiskelijoita pänttäämässä englannin kielioppia tai ohjelmointikieliä, tai tekemässä muita muistiinpanoja. Sairasta. Onneksi osa oli tajunnut nukahtaa kirjojensa päälle. Toisaalta, eipä Suomen McDonaldsien asiakkaatkaan sunnuntaiaamuyöstä kovin tervehenkiseltä vaikuta.

Muutenkin täällä opiskellaan paljon kahviloissa, puistoissa ja muissa julkisissa paikoissa. Monet opiskelijat asuvat paljon paljon minun luksustasoa ahtaammin, ja ilmeisen harva omassa huoneessa. Kampuksella käytännössä kaikki opiskelija-asunnot ovat kahden opiskelijan huoneita, japanilaisten valtaamia konferenssikeskuksen luksushuoneita lukuunottamatta. Kampuksen laidalla näkee myös kerrostaloihin, joissa on alle 20 neliön opiskelijaluukkuja kahdeksalle hengelle. Eli ainakin julkisille palveluille riittää käyttäjiä.

Itse olen vielä pysytellyt läksyineni kotona, kun en viitsi häiritä muita ääntämisharjoituksillani. Eilen tosin tapasin ensimmäistä kertaa Claren, nuoren kiinalaisnaisen kirjaston kahvilassa. Clare bongasi minut ilmoitustaulun ääreltä etsimässä ilmoituksia apuopettajista ja sanoi voivansa opettaa minua ilmaiseksikin. (Useat kaverini maksavat apuopettajalle kahdesta neljään euroa tunti.) Ensimmäisellä tapaamiskerrallamme minä puhuin kiinaa ja Clare englantia, ja se konsepti vaikutti ihan mielekkäältä. Kerroin mm. Suomen maksuttomista opinnoista, joita hän piti lähes käsittämättöminä. Suomea ja Kiinaa (tai lähes mitä Aasian maata tahansa) vertaillessa Suomen saa usein vaikuttamaan sosialistiselta paratiisilta. Mitä se tietysti suurinpiirtein onkin.