Jatkan ruokalinjalla. Enää en edes kadu, että vietin taas kerran perjantai-illan ruokapöydässä.
Viikonlopun juhlistukseksi varasin pöydän Etelä-Kiinan Sichuanin maakunnan erikoisuuksia tarjoavasta Bao Guo Bu Yi –ravintolasta. Olin varautunut suhteelliseen vaatimattomaan paikkaan Pekingin luoteisosissa, koska ravintolan piti sijaitseman kotoisella Haidian –alueella. Taksi ajoi kuitenkin pitkän kiekan Pekingin länsipuolelle, josta löysimme ravintolan osana hotellilta vaikuttavaa bisnesrakennusta. Neljän hengen seurueemme ohjattiin omaan huoneeseen, jossa saimme eteemme hieman totuttuja illallispaikkoja hintavamman ruokalistan.
Sichuanilainen ruoka on tunnettua tulisuudestaan. Kun näin ruokalistan täynnä kuvia punaista chiliä kirkuvista ruoka-annoksista aloin jo epäröidä. Entä jos en saakaan ruokia syötyä? Entä jos ensimmäinen suupala vie makuaistin ja polttaa kielen kahdeksi viikoksi? Thaimaalainen ystäväni Joe vielä jatkoi kertomalla sichuanilaisen ruuan olevan paljon thai-ruokia tulisempaa. Kokemukset lähi-thai-ravinotolastamme olivat jo olleet kestokykyni rajoilla. Jätin lopulta ruokavalinnat Joen ja Helenin huoleksi ja toivoin parasta.
Tilasimme punaisen chilin peittämää porsaannahkaa (tai vastaavaa); vahvasti wasabilla maustettua merilevää; mietoja ja maukkaita riisipalloja rapealla kuorrotteella, sekä vahvasti chilillä maustettua nautaa. Lisäksi otimme jokaiselle ilmeisesti linnunpesällä täytetyn suuren makean papaijan, joka maksoi kolmen päivän lounaat, mutta teki ainakin minut onnelliseksi pitkälle loppuiltaan. Lopuksi tilasimme rapeaksi paistettuja lettusia, suolaiset porkkanalla, makeat ananaksella. Helen tilasi vielä itselleen kokonaisen merikurkun, joka tarjoiltiin pienessä vadissa, kerrankin veitsellä ja haarukalla syötävänä.
Nautin illallisesta ensimmäisestä tiukasta wasabilevän imaisusta lähtien. Muutaman tunnin mittaan susheista tuttu wasabikin tuntui miedontuvan, tosin varomattomilla puraisuilla se nousi nenään aiheuttaen rauhoittavan hikoilupaussin. Isoon porsasvatiin mahtui punaisten chilien lisäksi reippaasti sichuanin pippureita, jotka pureskeltaessa turruttavat kielen, ikenet ja huulet tunnottomiksi. Kukaan ei kuitenkaan alkanut pahemmin sössöttämään, vaikka pippureita syötiinkin vadin pohjaa kaapien.
Hyvästä illallisesta saa todellakin äärimmäisen hyvänolon tunteen. Pidättelimme ravintolan henkilökuntaa paikalla tunnin sulkemisajan jälkeen – emme tosin yksin – kunnes lopulta vaapuimme pihalle normi-illallista selvästi enemmän köyhtyneinä.
Hetken oman kaupunginosamme bisnesaluetta ihmeteltyämme päädyimme pieneen dvd-kauppaan, josta ulospääsy ei ollut helppoa. Matkaopasystävämme Neil oli lähdössä aamulla takaisin Britteihin, joten hän varasi hyvän kasan lentokone- ja junaviihdettä tulevillekin matkoille. Ostin amerikkalaisen lempiohjaajani Jim Jarmuschin koko tuotannon, sekä tänä aamuna katsomani kiinalaisen The Banquetin. The Banquet on samojen tekijöiden aiempien elokuvien, Heron ja Hiipivän Tiikerin, Piilotetun Lohikäärmeen tapaan visuaalisesti äärettömän kaunis, mutta juoni oli taas samaa palatsijuonittelua kuin aiemmissakin leffoissa. Toisaalta pääosan (Hiipivän Lohikäärmeen ja 2046:n) Zhang ZiYi jaksaa hengästyttää, vaikka tarina ei kummemmin yllättäisikään...
Tulevalla viikolla aion tosissani suunnitella ensi viikonlopulle matkan ulos kaupungista. Konsultoin vielä kiinalaisia kielikavereitani, tuloksesta kerron viimeistään ensi viikonlopun jälkeen.
Saturday, May 26, 2007
Wednesday, May 23, 2007
Kiinalaisesta kasvuinnosta
Vielä takaisin viikonloppuun. Ruokailujen lomassa vietin viikonlopun äärimmäisen nuorekkaasti talousaiheista kirjaa lukien. James Kyngen journalistin keveydellä kirjoitettu China Shakes The World oli hyvä yhteenveto Kiinan talouskasvun seurauksista erityisesti länsimaille, mutta myös itse kiinalaisille. Kirja selvensi, miksi täällä on niin halpaa: Kyngen mukaan käytännössä kaikkia tehdastuotteita tuotetaan Kiinassa liikaa, minkä seurauksena voittomarginaalit ovat mitättömiä, jollei tuotteita sitten myydä tappiolla. Koska lainarahaa saa halvalla ja runsaasti, niin tappiollista tuontantoa ei yleensä aleta ajamaan alas, vaan pikemminkin laajennetaan. Se näyttää velkojille menestymisen merkiltä, ja toisaalta muitakaan vaihtoehtoja ei mielellään ajatella. Sairaan pitkiä päiviä tehdään siis käytännössä ilman palkkaa, mutta toisaalta kuluttajille tilanne jättää valinnanvaraa. Nyt siis ymmärrän, miksi pääsin valikoimaan upouutta pyörääni 170 – 500 yuanin (17-50 €:n) hintahaarukasta. Tai miksi thai-kaverini osti uuden skootterin noin 2000 yuanilla (200 €:lla). Tai miksi DVD-soittimen saa alle 20 eurolla.
Toisaalta Kyngen kirja antoi myös hyvän katsauksen keskeisimpiin ongelmiiin, tiukkojen työolosuhteiden lisäksi. Monelta taholta on jo todettu Kiinan luonnonvarojen katastrofaalinen kulutustahti, erityisesti vesivarojen nopea katoaminen. Kynge kertoo lisäksi, kuinka Kiinan teollisuus imee maahan puut mailman sademetsistä, soijanpavut pelloilta ja yhä suuremmassa määrin kaikki mahdolliset energianlähteet keneltä tahansa myyjältä. Kiinassa ei olla kauhean kiinnostuneita raaka-aineiden alkuperästä, joten teollisuuden kasvu ruokkii monin paikoin ryöstöhakkuita ja –viljelyitä, tai toisaalla, Sudanin öljyn viennillä rahoittettavaa kansanmurhaa. WWF on esimerkiksi laskenut, että 44 prosenttia Kiinaan tuotavasta puusta on laittomasti hakattua.
Takaisin ruokailuihin: Puhuimme lauantain illallisella Pekingin kovaa vauhtia katoavista kulttuurikohteista. Uusi jenkkituttumme Carl haukkui kehitystä normaaliin länsimaiseen tapaan: Pekingin viihtyisät hutong-alueet, pienet matalat rakennukset pienine kujineen, ja niiden sisäpihat, siheyuanit, katoavat Pekingistä nopeasti. Joka paikkaan rakennetaan teitä, kauppakeskuksia ja luksushotelleja kaupunkikuvasta kummemmin välittämättä. Kiellettyyn kaupunkiinkin on perustettu oma Starbucks vihreine kyltteineen.
Tällaisten illalliskeskustelujen aikana ystävämme Ma Xiao, kiinalainen nuori nainen, pysyy yleensä hiljaa, vaikka kaikki tietävät, ettei hän samaa mieltä olekaan. Olin tyytyväinen, että Katerina, illalliselle mukaan tullut kreikkalainen ystävämme otti esiin Kreikan hyvin samanlaisen kehityksen viime vuosikymmeninä. Hänen mukaansa Ateenassa tehtiin pitkälti samat virheet kuin viime aikoina on tehty Pekingissä. Kun tavoitteena on nousta niukkuudesta, niin vanhojen epämukavien paikkojen kulttuuriarvoa ei kauheasti ajatella. Jos pitää valita hutongin julkisen ulkovessan ja ruman kerrostalon lämmitetyn privaattikylppärin väliltä, niin yleensä päädytään jälkimmäiseen. Katerina kertoi demonstraationa tarinan Ateenan ulkopuolella asuvasta mummostaan, joka heti takapihan kasvimaan välttämättömyydestä noustuaan täytti pihansa sementillä, kehittyneen maailman elementillä.
Kiinassa on menossa siis samankaltainen luontoa ja kaikkea vanhaa väheksyvä vaihe. Mutta ehkä kehitystä pitäisi siis jossain määrin ymmärtää. Vajaa 50 vuotta sitten Kiinassa kuoli kymmeniä miljoonia nälkään. Vaikka syynä olikin Maon sairas halu päteä ulkopolitiikassa (Jung Changin Mao-elämänkerran mukaan Kiinan kehitysapu oli samaan aikaan lähes 7 prosenttia BKT:sta), niin se tuskin vähentää vanhempien ikäpolvien halua estää vastaavan nälänhädän toistuminen kaikin keinoin.
Kreikassa kulttuurin ja ympäristön arvostus on käsittääkseni kasvanut elintason noustua. Kiinassa käy varmaan samoin. Kiinan ongelma demokratioihin verrrattuna vain on, ettei hallinnolla ole mitään kiirettä reagoida ruohonjuuritason impulsseihin, kasvaisipa ympäristöongelmat tai kansalaisten halu perinteisen kulttuurin suojelemiseen miten suuriksi tahansa. Jokia saa saastuttaa ja temppeleitä ja puistoja jyrätä, jos puolueen edustajat sen parhaaksi katsoo. Keskushallinto kyllä puhuu ympäristöongelmista, ja Pekingiäkin on jossain määrin suojeltu, mutta ainakin toistaiseksi ympäristöpuheiden vaikutukset paikallishallintojen toimiin ovat hyvin rajallisia. Kyngen mukaan paikallishallintojen johtopaikat tarjoavat hyviä väyliä tehdä rahaa, vaikka sitten kansalaisten oloja heikentämällä. Esimerkiksi reaktiot ympäristöongelmiin voivat olla kansalaisten kannalta absurdeja, koska poliittisista tyhmyyksistä harvoin joutuu vastuuseen.
Suosittelen siis Kyngen kirjan loppupuolta ihan vain demokratian puolustuspuheena. Sen luettuaan ymmärtää taas vähän paremmin pohjoismaisten, ikuisuudelta tuntuvien poliittisten prosessien hyviä puolia.
Toisaalta Kyngen kirja antoi myös hyvän katsauksen keskeisimpiin ongelmiiin, tiukkojen työolosuhteiden lisäksi. Monelta taholta on jo todettu Kiinan luonnonvarojen katastrofaalinen kulutustahti, erityisesti vesivarojen nopea katoaminen. Kynge kertoo lisäksi, kuinka Kiinan teollisuus imee maahan puut mailman sademetsistä, soijanpavut pelloilta ja yhä suuremmassa määrin kaikki mahdolliset energianlähteet keneltä tahansa myyjältä. Kiinassa ei olla kauhean kiinnostuneita raaka-aineiden alkuperästä, joten teollisuuden kasvu ruokkii monin paikoin ryöstöhakkuita ja –viljelyitä, tai toisaalla, Sudanin öljyn viennillä rahoittettavaa kansanmurhaa. WWF on esimerkiksi laskenut, että 44 prosenttia Kiinaan tuotavasta puusta on laittomasti hakattua.
Takaisin ruokailuihin: Puhuimme lauantain illallisella Pekingin kovaa vauhtia katoavista kulttuurikohteista. Uusi jenkkituttumme Carl haukkui kehitystä normaaliin länsimaiseen tapaan: Pekingin viihtyisät hutong-alueet, pienet matalat rakennukset pienine kujineen, ja niiden sisäpihat, siheyuanit, katoavat Pekingistä nopeasti. Joka paikkaan rakennetaan teitä, kauppakeskuksia ja luksushotelleja kaupunkikuvasta kummemmin välittämättä. Kiellettyyn kaupunkiinkin on perustettu oma Starbucks vihreine kyltteineen.
Tällaisten illalliskeskustelujen aikana ystävämme Ma Xiao, kiinalainen nuori nainen, pysyy yleensä hiljaa, vaikka kaikki tietävät, ettei hän samaa mieltä olekaan. Olin tyytyväinen, että Katerina, illalliselle mukaan tullut kreikkalainen ystävämme otti esiin Kreikan hyvin samanlaisen kehityksen viime vuosikymmeninä. Hänen mukaansa Ateenassa tehtiin pitkälti samat virheet kuin viime aikoina on tehty Pekingissä. Kun tavoitteena on nousta niukkuudesta, niin vanhojen epämukavien paikkojen kulttuuriarvoa ei kauheasti ajatella. Jos pitää valita hutongin julkisen ulkovessan ja ruman kerrostalon lämmitetyn privaattikylppärin väliltä, niin yleensä päädytään jälkimmäiseen. Katerina kertoi demonstraationa tarinan Ateenan ulkopuolella asuvasta mummostaan, joka heti takapihan kasvimaan välttämättömyydestä noustuaan täytti pihansa sementillä, kehittyneen maailman elementillä.
Kiinassa on menossa siis samankaltainen luontoa ja kaikkea vanhaa väheksyvä vaihe. Mutta ehkä kehitystä pitäisi siis jossain määrin ymmärtää. Vajaa 50 vuotta sitten Kiinassa kuoli kymmeniä miljoonia nälkään. Vaikka syynä olikin Maon sairas halu päteä ulkopolitiikassa (Jung Changin Mao-elämänkerran mukaan Kiinan kehitysapu oli samaan aikaan lähes 7 prosenttia BKT:sta), niin se tuskin vähentää vanhempien ikäpolvien halua estää vastaavan nälänhädän toistuminen kaikin keinoin.
Kreikassa kulttuurin ja ympäristön arvostus on käsittääkseni kasvanut elintason noustua. Kiinassa käy varmaan samoin. Kiinan ongelma demokratioihin verrrattuna vain on, ettei hallinnolla ole mitään kiirettä reagoida ruohonjuuritason impulsseihin, kasvaisipa ympäristöongelmat tai kansalaisten halu perinteisen kulttuurin suojelemiseen miten suuriksi tahansa. Jokia saa saastuttaa ja temppeleitä ja puistoja jyrätä, jos puolueen edustajat sen parhaaksi katsoo. Keskushallinto kyllä puhuu ympäristöongelmista, ja Pekingiäkin on jossain määrin suojeltu, mutta ainakin toistaiseksi ympäristöpuheiden vaikutukset paikallishallintojen toimiin ovat hyvin rajallisia. Kyngen mukaan paikallishallintojen johtopaikat tarjoavat hyviä väyliä tehdä rahaa, vaikka sitten kansalaisten oloja heikentämällä. Esimerkiksi reaktiot ympäristöongelmiin voivat olla kansalaisten kannalta absurdeja, koska poliittisista tyhmyyksistä harvoin joutuu vastuuseen.
Suosittelen siis Kyngen kirjan loppupuolta ihan vain demokratian puolustuspuheena. Sen luettuaan ymmärtää taas vähän paremmin pohjoismaisten, ikuisuudelta tuntuvien poliittisten prosessien hyviä puolia.
Sunday, May 20, 2007
Viikonloppu syöden
Tapahtumaköyhä viikonloppu. Olen keski-ikäinen.
Elämän suuret nautinnot alkavat keskittyä yhä enemmän ruokaan. Toisaalta se ei ehkä ole hedonismin muodoista pahin, pitäähän sitä kuitenkin jotain syödä. Mutta olisi sitä ruokaan keskittymistä voinut vielä muutaman vuoden lykätä.
Perjantai-iltana kävimme tosiaan Miao-vähemmistön ravintolassa. Paikka oli kaunis, vanhan Kesäpalatsin tuntumaan, kaupungin tiiviin urbaanivyöhykkeen reunamille rakennettu sisäpiha, joka rajoittui toiselta puolelta pieneen lampeen. Illallistimme ensimmäistä kertaa ulkona, punaisten paperilyhtyjen valaisemalla kauniilla terassilla.
Sammakko oli ikävä kyllä loppunut ja koiraa ehdottaessamme toinen thai-kavereistani ilmoitti, ettei halua osallistua koiran nauttimiseen. Saimme hotpottiimme, suureen pöydän keskelle asettettavaan kiehuvaan pataan, äärimmäisen maukasta, hyvin tuoreena eteemme tarjoiltua viiksekästä kalaa ja lisukkeiksi suuren määrän muita, selvästikin muualta kuin Pohjois-Kiinasta tulleita ruokalajeja. Illallisen aikana viereisellä lavalla ja pöytien väleissä esitettiin Miao-vähemmistön lauluja, sekä myöhemmin hurjia akrobaattiesityksiä. Pääosissa oli pieniä, varmaan alle 10-vuotiaita tyttöjä, jotka välillä ajoivat pyörällä vartalo kolminkerroin taivutettuna, välillä taas pyörivät hirveällä vauhdilla vaakasuorasti, vain hampaillaan tai kaulan ympärille sidotun köyden varassa keskipakoisvoimaa vastustaen. Otteen irrotessa tyttö olisi sinkoutunut illallispöytien sekaan, tai lentänyt niiden yli takana olleeseen pimeään lampeen.
Lauantaina toinen brittiläisistä matkaopasystävistäni vei meidät keskustan Dongcheng-alueelle hienoon pekingiläisravintolaan, jossa saimme vielä tavallistakin hienompaa Pekingin ankkaa, sekä äärimmäisen herkullisia höyrytettyjä kasviksia. Paikka oli tyylillä sisustettu, varmaan yli satapaikkainen ravintola, jonne selvästikin muutkin kuin ystäväni Neil toi pakettimatkaryhmiään. Myös hinnat olivat hieman korkeammat, mutta päädyimme kuitenkin maksamaan noin kymmenen ruokalajin illallisestamme alle kymmenen euroa per henkilö.
Mukaamme tuli vaihteeksi eräs vanhempi ja kauemmin pekingissä viettänyt jenkkiherra, joka osasi kertoa tarinoita kiinasta vuodesta -85 lähtien, sekä valottaa juoruja uransa laskuvaiheessa olevista Hollywood-filmitähdistä, joiden kanssa hän aika ajoin Pekingissä näyttelee. Illan lopuksi lähetimme naiset, kiinalaisen Ma Xiaon ja brittiläisen Helenin, kotiin yliopistolle ja jatkoimme San Li Tunin, Pekingin expat-baarialueen tuntumaan katsomaan FA-cupin loppuottelua. The Denissä, brittihenkisessä pub-disco-fuusiossa oli lauma kaljaa läikyttäviä ManUn ja Chelsean kannattajia, sekä toiselta skriiniltä jotain rugbyn loppuottelua seuranneita körmyjä. Kohtuudessa pysyneen tuoppimäärän jälkeen otimme taksin kotiin ja menimme tahoillemme ennen kahta nukkumaan.
Ehkä tämä selvensi ikäangstiani. Tällaisilla viikonloppumeriiteillä ikäkriisiä on paha lähteä kampittamaan.
Elämän suuret nautinnot alkavat keskittyä yhä enemmän ruokaan. Toisaalta se ei ehkä ole hedonismin muodoista pahin, pitäähän sitä kuitenkin jotain syödä. Mutta olisi sitä ruokaan keskittymistä voinut vielä muutaman vuoden lykätä.
Perjantai-iltana kävimme tosiaan Miao-vähemmistön ravintolassa. Paikka oli kaunis, vanhan Kesäpalatsin tuntumaan, kaupungin tiiviin urbaanivyöhykkeen reunamille rakennettu sisäpiha, joka rajoittui toiselta puolelta pieneen lampeen. Illallistimme ensimmäistä kertaa ulkona, punaisten paperilyhtyjen valaisemalla kauniilla terassilla.
Sammakko oli ikävä kyllä loppunut ja koiraa ehdottaessamme toinen thai-kavereistani ilmoitti, ettei halua osallistua koiran nauttimiseen. Saimme hotpottiimme, suureen pöydän keskelle asettettavaan kiehuvaan pataan, äärimmäisen maukasta, hyvin tuoreena eteemme tarjoiltua viiksekästä kalaa ja lisukkeiksi suuren määrän muita, selvästikin muualta kuin Pohjois-Kiinasta tulleita ruokalajeja. Illallisen aikana viereisellä lavalla ja pöytien väleissä esitettiin Miao-vähemmistön lauluja, sekä myöhemmin hurjia akrobaattiesityksiä. Pääosissa oli pieniä, varmaan alle 10-vuotiaita tyttöjä, jotka välillä ajoivat pyörällä vartalo kolminkerroin taivutettuna, välillä taas pyörivät hirveällä vauhdilla vaakasuorasti, vain hampaillaan tai kaulan ympärille sidotun köyden varassa keskipakoisvoimaa vastustaen. Otteen irrotessa tyttö olisi sinkoutunut illallispöytien sekaan, tai lentänyt niiden yli takana olleeseen pimeään lampeen.
Lauantaina toinen brittiläisistä matkaopasystävistäni vei meidät keskustan Dongcheng-alueelle hienoon pekingiläisravintolaan, jossa saimme vielä tavallistakin hienompaa Pekingin ankkaa, sekä äärimmäisen herkullisia höyrytettyjä kasviksia. Paikka oli tyylillä sisustettu, varmaan yli satapaikkainen ravintola, jonne selvästikin muutkin kuin ystäväni Neil toi pakettimatkaryhmiään. Myös hinnat olivat hieman korkeammat, mutta päädyimme kuitenkin maksamaan noin kymmenen ruokalajin illallisestamme alle kymmenen euroa per henkilö.
Mukaamme tuli vaihteeksi eräs vanhempi ja kauemmin pekingissä viettänyt jenkkiherra, joka osasi kertoa tarinoita kiinasta vuodesta -85 lähtien, sekä valottaa juoruja uransa laskuvaiheessa olevista Hollywood-filmitähdistä, joiden kanssa hän aika ajoin Pekingissä näyttelee. Illan lopuksi lähetimme naiset, kiinalaisen Ma Xiaon ja brittiläisen Helenin, kotiin yliopistolle ja jatkoimme San Li Tunin, Pekingin expat-baarialueen tuntumaan katsomaan FA-cupin loppuottelua. The Denissä, brittihenkisessä pub-disco-fuusiossa oli lauma kaljaa läikyttäviä ManUn ja Chelsean kannattajia, sekä toiselta skriiniltä jotain rugbyn loppuottelua seuranneita körmyjä. Kohtuudessa pysyneen tuoppimäärän jälkeen otimme taksin kotiin ja menimme tahoillemme ennen kahta nukkumaan.
Ehkä tämä selvensi ikäangstiani. Tällaisilla viikonloppumeriiteillä ikäkriisiä on paha lähteä kampittamaan.
Friday, May 18, 2007
Matkalla koirapaistille
Aika kuluu kauhean nopeasti. Koeviikko loppui viikko sitten. Olin ajatellut tekeväni jotain erityistä koeviikon jälkeisenä tyhjänä viikonloppuna, mutta enpä kovin pitkälle päässyt. Söimme perjantaina kokeiden loppumisen kunniaksi korealaista barbecueta. Parin baarin kautta kotiin päästyäni nukuin pitkälle lauantaiaamupäivään ja päädyin koko viikonlopuksi puistoihin lukemaan englanninkielisiä kirjoja.
Puistoissa kirjoja lukiessani joku innokas opiskelija tulee aina juttelemaan. Koska olen etsinyt passiivisesti koko Kiinassa viettämäni ajan kielikaveria, niin en yleensä ole keskeytyksistä kovin pahoillani. Lopulta päädyin viettämään kumpanakin päivänä useita tunteja opiskelijapoikien kanssa kaikesta mahdollisesta jutellen, yleensä siihen asti, kunnes toisen piti päästä syömään. Nuoret naiset ovat passiivisempia, mutta yliopiston puistossa tai minikokoisessa lihanyyttiravintolassa samaan pöytään päätyessäni hekin alkavat juttelemaan.
Tänään iltapäivällä tapasin uudelleen kahta englantia yliopistolla opiskelevaa tyttöä. Puhuin kiinaa ja he puolestaan englantia, molempien välillä helpompaan kieleen vaihtaen. Olen onnellinen, että voin jo kommunikoida aika sujuvasti monet asiat kiinaksi. Pahin on siis tavallaan jo ohi. Samalla yritän opiskella entistä enemmän. Vaikka kokeet menivätkin aika hyvin, niin toisaalta huomasi, että vielä on paljon parannettavaakin.
Täällä on mieletön helle. Enkä taaskaan ole suunnitellut mitään viikonlopuksi. Tosin täksi illaksi järjestin pöydän Miao-vähemmistön ravintolasta. Odotettavissa on koira-hotpotia ja sammakko-barbecueta. Onhan niitä jo odotettukin. He he.
Puistoissa kirjoja lukiessani joku innokas opiskelija tulee aina juttelemaan. Koska olen etsinyt passiivisesti koko Kiinassa viettämäni ajan kielikaveria, niin en yleensä ole keskeytyksistä kovin pahoillani. Lopulta päädyin viettämään kumpanakin päivänä useita tunteja opiskelijapoikien kanssa kaikesta mahdollisesta jutellen, yleensä siihen asti, kunnes toisen piti päästä syömään. Nuoret naiset ovat passiivisempia, mutta yliopiston puistossa tai minikokoisessa lihanyyttiravintolassa samaan pöytään päätyessäni hekin alkavat juttelemaan.
Tänään iltapäivällä tapasin uudelleen kahta englantia yliopistolla opiskelevaa tyttöä. Puhuin kiinaa ja he puolestaan englantia, molempien välillä helpompaan kieleen vaihtaen. Olen onnellinen, että voin jo kommunikoida aika sujuvasti monet asiat kiinaksi. Pahin on siis tavallaan jo ohi. Samalla yritän opiskella entistä enemmän. Vaikka kokeet menivätkin aika hyvin, niin toisaalta huomasi, että vielä on paljon parannettavaakin.
Täällä on mieletön helle. Enkä taaskaan ole suunnitellut mitään viikonlopuksi. Tosin täksi illaksi järjestin pöydän Miao-vähemmistön ravintolasta. Odotettavissa on koira-hotpotia ja sammakko-barbecueta. Onhan niitä jo odotettukin. He he.
Monday, May 07, 2007
Kultaisen loman loppu
Loma on kulunut liian nopeasti. Kävimme toissa viikonlopun koulua, jonka jälkeen aloitin lomani uudella visiitillä sairaalaan. Lääkäri huusi minulle moneen kertaan, että kymmenen päivää kipsiä ei riitä, mutta sain lopulta ajan toiselle lääkärille, joka suostui katkomaan kipsini. Tuntui vapauttavalta kävellä, vaikka se sujuikin paljon hitaammin kuin kepeillä hyppiminen. Vielä vapauttavampaa oli päästä pyöräilemään. Lähdin jo samana iltana juhlimaan vappua kampuksen BlaBla –baariin. Viikon mittaan kävely on hiljalleen nopeutunut, mutta vieläkin kävelyä saa varoa.
Täällä vapun jälkeinen “kultainen lomaviikko” kuulemma aloittaa kesän ja siltä se on tuntunutkin. Kotona vietettyjen viikkojen jälkeen tuntui hienolta pyöräillä pitkiä pitkin varjostamia katuja. Normaalien saastepilvien sijaan aurinko on paistanut lähes koko loman. Vielä ei ole yli kolmenkymmenen asteen paahdetta vaan
Nyt on se vaihe, kun tuntuu, että tänne voisi jäädä pysyvästi. Samalta tuntui Berliinin vuotenakin parin kuukauden jälkeen. Silloin olin jo jäämässä Berliiniin, kunnes eräänä Heathrowlla viettämänäni yönä pohdin asiaa vielä kertaalleen ja päädyin palaamaan Suomeen… Nyt Suomeen palaamiselle on onneksi vähän painavampiakin syitä, joten jahkailua palaamisen ja jäämisen ei tarvitse aloittaakaan tosissaan. Syksyllä gradua vääntäessäni saan joka tapauksessa miettiä samaa lähtemisen ja jäämisen problematiikkaa, kun perehdyn kiinalaisten opiskelijoiden jatkosuunnitelmiin Suomessa ja muualla.
Tamperelainen ystäväni Linfeng ehdotti jo ennen matkaa, että tapaisin hänen perhettään täällä Kiinassa. Hänen siskonsa ehdotti ennen lomaa, että olisin lähtenyt lomalla reissuun hänen ja hänen poikakaverinsa kanssa, mutta siihen ei kävelykuntoni vielä riittänyt. Viikonloppuna Lin perheen vanhemmatkin vierailivat Pekingissä ja halusivat nähdä samalla minua. He veivät minut Chaoyang-puistoon konserttiin, jonka jälkeen söimme loistavaa hotpotia Pekingin keskeisimmällä kauppakadulla WangFuJingillä. Kiinalaisten vieraanvaraisuus tuntuu aina ylenpalttiselta. En ymmärrä miksi kaiken pitää olla niin hienoa. Joka tapauksessa nautin päästessäni tapaamaan ihmisiä joilla on jotain suhteita Suomeen ja joista saan varmaan kuulla vielä Suomeen palattuanikin.
Muutenkin lomalla on ehtinyt panostaa ruokaan. Vappupäivänä kävimme pienellä porukalla jumalaisessa Green T Housessa nauttimassa lähes viiden tunnin illallisen. Ravintolassa kaikki oli niin täydellistä, että olin sen jälkeen pari päivää onnellinen pelkästään muistellessani paikan vihreässä teessä haudutettuja ruokalajeja ja taivaallista wu long-teetä. Myöhemmin viikolla kävimme pienessä yunnanilaisia erikoisuuksia tarjoavassa ravintolassa syömässä riisiä ananaksesta, rapeita perunapalloja, loistavaa kalaa sekä jotain pieniä rapeita öttiäisiä. Tänään päätimme loman käymällä kelpo japanilaisessa perinteisellä sushilla.
Vaikka päivisin loma tulikin vietettyä suhteellisen hyvin erossa vaihto-oppilaista päädyin kahtena iltana jenkkien organisoimaan pokeripöytään. En ole oikeastaan hengaillut jenkkien kanssa kanssa luokkatoveriani ChongWeita lukuunottamatta, mutta nyt pokeripiirissä tutustuin oikeisiin Itärannikolla bisnestä ja kauppaa opiskeleviin äijiin. Pitkiksi venyneistä illoista sai yllättävän jänniä muuttamalla rahat pelimerkeiksi, joiden häviäminen ei sitten todellisuudessa kenenkään budjettia kaatanut. Toisena iltana mukaan tuli kuin toisesta maailmasta pudonnut panamalainen nuori nainen, joka puhui leveää jenkkienglantia vääntävien äijien keskellä vain ja ainoastaan espanjaa, mutta pudotti lähes kaikki meistä ensimmäisenä iltana pöytää hallinneista pelistä pois.
Tänään siis loppuu lomailut ja ylihuomenna keskiviikkona alkaa kokeet. Ehkä koeahdistustakin pitäisi purkaa, mutta teen sen toisella kertaa…
Loppuun vielä luokkakuva lomaa edeltävän viikon reippailuekskursiolta... muiden kiipeillessä jäin tosin itse puistoon pokeripöydän ääreen...
Täällä vapun jälkeinen “kultainen lomaviikko” kuulemma aloittaa kesän ja siltä se on tuntunutkin. Kotona vietettyjen viikkojen jälkeen tuntui hienolta pyöräillä pitkiä pitkin varjostamia katuja. Normaalien saastepilvien sijaan aurinko on paistanut lähes koko loman. Vielä ei ole yli kolmenkymmenen asteen paahdetta vaan
Nyt on se vaihe, kun tuntuu, että tänne voisi jäädä pysyvästi. Samalta tuntui Berliinin vuotenakin parin kuukauden jälkeen. Silloin olin jo jäämässä Berliiniin, kunnes eräänä Heathrowlla viettämänäni yönä pohdin asiaa vielä kertaalleen ja päädyin palaamaan Suomeen… Nyt Suomeen palaamiselle on onneksi vähän painavampiakin syitä, joten jahkailua palaamisen ja jäämisen ei tarvitse aloittaakaan tosissaan. Syksyllä gradua vääntäessäni saan joka tapauksessa miettiä samaa lähtemisen ja jäämisen problematiikkaa, kun perehdyn kiinalaisten opiskelijoiden jatkosuunnitelmiin Suomessa ja muualla.
Tamperelainen ystäväni Linfeng ehdotti jo ennen matkaa, että tapaisin hänen perhettään täällä Kiinassa. Hänen siskonsa ehdotti ennen lomaa, että olisin lähtenyt lomalla reissuun hänen ja hänen poikakaverinsa kanssa, mutta siihen ei kävelykuntoni vielä riittänyt. Viikonloppuna Lin perheen vanhemmatkin vierailivat Pekingissä ja halusivat nähdä samalla minua. He veivät minut Chaoyang-puistoon konserttiin, jonka jälkeen söimme loistavaa hotpotia Pekingin keskeisimmällä kauppakadulla WangFuJingillä. Kiinalaisten vieraanvaraisuus tuntuu aina ylenpalttiselta. En ymmärrä miksi kaiken pitää olla niin hienoa. Joka tapauksessa nautin päästessäni tapaamaan ihmisiä joilla on jotain suhteita Suomeen ja joista saan varmaan kuulla vielä Suomeen palattuanikin.
Muutenkin lomalla on ehtinyt panostaa ruokaan. Vappupäivänä kävimme pienellä porukalla jumalaisessa Green T Housessa nauttimassa lähes viiden tunnin illallisen. Ravintolassa kaikki oli niin täydellistä, että olin sen jälkeen pari päivää onnellinen pelkästään muistellessani paikan vihreässä teessä haudutettuja ruokalajeja ja taivaallista wu long-teetä. Myöhemmin viikolla kävimme pienessä yunnanilaisia erikoisuuksia tarjoavassa ravintolassa syömässä riisiä ananaksesta, rapeita perunapalloja, loistavaa kalaa sekä jotain pieniä rapeita öttiäisiä. Tänään päätimme loman käymällä kelpo japanilaisessa perinteisellä sushilla.
Vaikka päivisin loma tulikin vietettyä suhteellisen hyvin erossa vaihto-oppilaista päädyin kahtena iltana jenkkien organisoimaan pokeripöytään. En ole oikeastaan hengaillut jenkkien kanssa kanssa luokkatoveriani ChongWeita lukuunottamatta, mutta nyt pokeripiirissä tutustuin oikeisiin Itärannikolla bisnestä ja kauppaa opiskeleviin äijiin. Pitkiksi venyneistä illoista sai yllättävän jänniä muuttamalla rahat pelimerkeiksi, joiden häviäminen ei sitten todellisuudessa kenenkään budjettia kaatanut. Toisena iltana mukaan tuli kuin toisesta maailmasta pudonnut panamalainen nuori nainen, joka puhui leveää jenkkienglantia vääntävien äijien keskellä vain ja ainoastaan espanjaa, mutta pudotti lähes kaikki meistä ensimmäisenä iltana pöytää hallinneista pelistä pois.
Tänään siis loppuu lomailut ja ylihuomenna keskiviikkona alkaa kokeet. Ehkä koeahdistustakin pitäisi purkaa, mutta teen sen toisella kertaa…
Loppuun vielä luokkakuva lomaa edeltävän viikon reippailuekskursiolta... muiden kiipeillessä jäin tosin itse puistoon pokeripöydän ääreen...
Subscribe to:
Posts (Atom)