Jatkoa ruokamatkustamiselle

Jatkan ruokalinjalla. Enää en edes kadu, että vietin taas kerran perjantai-illan ruokapöydässä.

Viikonlopun juhlistukseksi varasin pöydän Etelä-Kiinan Sichuanin maakunnan erikoisuuksia tarjoavasta Bao Guo Bu Yi –ravintolasta. Olin varautunut suhteelliseen vaatimattomaan paikkaan Pekingin luoteisosissa, koska ravintolan piti sijaitseman kotoisella Haidian –alueella. Taksi ajoi kuitenkin pitkän kiekan Pekingin länsipuolelle, josta löysimme ravintolan osana hotellilta vaikuttavaa bisnesrakennusta. Neljän hengen seurueemme ohjattiin omaan huoneeseen, jossa saimme eteemme hieman totuttuja illallispaikkoja hintavamman ruokalistan.

Sichuanilainen ruoka on tunnettua tulisuudestaan. Kun näin ruokalistan täynnä kuvia punaista chiliä kirkuvista ruoka-annoksista aloin jo epäröidä. Entä jos en saakaan ruokia syötyä? Entä jos ensimmäinen suupala vie makuaistin ja polttaa kielen kahdeksi viikoksi? Thaimaalainen ystäväni Joe vielä jatkoi kertomalla sichuanilaisen ruuan olevan paljon thai-ruokia tulisempaa. Kokemukset lähi-thai-ravinotolastamme olivat jo olleet kestokykyni rajoilla. Jätin lopulta ruokavalinnat Joen ja Helenin huoleksi ja toivoin parasta.

Tilasimme punaisen chilin peittämää porsaannahkaa (tai vastaavaa); vahvasti wasabilla maustettua merilevää; mietoja ja maukkaita riisipalloja rapealla kuorrotteella, sekä vahvasti chilillä maustettua nautaa. Lisäksi otimme jokaiselle ilmeisesti linnunpesällä täytetyn suuren makean papaijan, joka maksoi kolmen päivän lounaat, mutta teki ainakin minut onnelliseksi pitkälle loppuiltaan. Lopuksi tilasimme rapeaksi paistettuja lettusia, suolaiset porkkanalla, makeat ananaksella. Helen tilasi vielä itselleen kokonaisen merikurkun, joka tarjoiltiin pienessä vadissa, kerrankin veitsellä ja haarukalla syötävänä.

Nautin illallisesta ensimmäisestä tiukasta wasabilevän imaisusta lähtien. Muutaman tunnin mittaan susheista tuttu wasabikin tuntui miedontuvan, tosin varomattomilla puraisuilla se nousi nenään aiheuttaen rauhoittavan hikoilupaussin. Isoon porsasvatiin mahtui punaisten chilien lisäksi reippaasti sichuanin pippureita, jotka pureskeltaessa turruttavat kielen, ikenet ja huulet tunnottomiksi. Kukaan ei kuitenkaan alkanut pahemmin sössöttämään, vaikka pippureita syötiinkin vadin pohjaa kaapien.

Hyvästä illallisesta saa todellakin äärimmäisen hyvänolon tunteen. Pidättelimme ravintolan henkilökuntaa paikalla tunnin sulkemisajan jälkeen – emme tosin yksin – kunnes lopulta vaapuimme pihalle normi-illallista selvästi enemmän köyhtyneinä.

Hetken oman kaupunginosamme bisnesaluetta ihmeteltyämme päädyimme pieneen dvd-kauppaan, josta ulospääsy ei ollut helppoa. Matkaopasystävämme Neil oli lähdössä aamulla takaisin Britteihin, joten hän varasi hyvän kasan lentokone- ja junaviihdettä tulevillekin matkoille. Ostin amerikkalaisen lempiohjaajani Jim Jarmuschin koko tuotannon, sekä tänä aamuna katsomani kiinalaisen The Banquetin. The Banquet on samojen tekijöiden aiempien elokuvien, Heron ja Hiipivän Tiikerin, Piilotetun Lohikäärmeen tapaan visuaalisesti äärettömän kaunis, mutta juoni oli taas samaa palatsijuonittelua kuin aiemmissakin leffoissa. Toisaalta pääosan (Hiipivän Lohikäärmeen ja 2046:n) Zhang ZiYi jaksaa hengästyttää, vaikka tarina ei kummemmin yllättäisikään...

Tulevalla viikolla aion tosissani suunnitella ensi viikonlopulle matkan ulos kaupungista. Konsultoin vielä kiinalaisia kielikavereitani, tuloksesta kerron viimeistään ensi viikonlopun jälkeen.