Kiinalaisesta kasvuinnosta

Vielä takaisin viikonloppuun. Ruokailujen lomassa vietin viikonlopun äärimmäisen nuorekkaasti talousaiheista kirjaa lukien. James Kyngen journalistin keveydellä kirjoitettu China Shakes The World oli hyvä yhteenveto Kiinan talouskasvun seurauksista erityisesti länsimaille, mutta myös itse kiinalaisille. Kirja selvensi, miksi täällä on niin halpaa: Kyngen mukaan käytännössä kaikkia tehdastuotteita tuotetaan Kiinassa liikaa, minkä seurauksena voittomarginaalit ovat mitättömiä, jollei tuotteita sitten myydä tappiolla. Koska lainarahaa saa halvalla ja runsaasti, niin tappiollista tuontantoa ei yleensä aleta ajamaan alas, vaan pikemminkin laajennetaan. Se näyttää velkojille menestymisen merkiltä, ja toisaalta muitakaan vaihtoehtoja ei mielellään ajatella. Sairaan pitkiä päiviä tehdään siis käytännössä ilman palkkaa, mutta toisaalta kuluttajille tilanne jättää valinnanvaraa. Nyt siis ymmärrän, miksi pääsin valikoimaan upouutta pyörääni 170 – 500 yuanin (17-50 €:n) hintahaarukasta. Tai miksi thai-kaverini osti uuden skootterin noin 2000 yuanilla (200 €:lla). Tai miksi DVD-soittimen saa alle 20 eurolla.

Toisaalta Kyngen kirja antoi myös hyvän katsauksen keskeisimpiin ongelmiiin, tiukkojen työolosuhteiden lisäksi. Monelta taholta on jo todettu Kiinan luonnonvarojen katastrofaalinen kulutustahti, erityisesti vesivarojen nopea katoaminen. Kynge kertoo lisäksi, kuinka Kiinan teollisuus imee maahan puut mailman sademetsistä, soijanpavut pelloilta ja yhä suuremmassa määrin kaikki mahdolliset energianlähteet keneltä tahansa myyjältä. Kiinassa ei olla kauhean kiinnostuneita raaka-aineiden alkuperästä, joten teollisuuden kasvu ruokkii monin paikoin ryöstöhakkuita ja –viljelyitä, tai toisaalla, Sudanin öljyn viennillä rahoittettavaa kansanmurhaa. WWF on esimerkiksi laskenut, että 44 prosenttia Kiinaan tuotavasta puusta on laittomasti hakattua.

Takaisin ruokailuihin: Puhuimme lauantain illallisella Pekingin kovaa vauhtia katoavista kulttuurikohteista. Uusi jenkkituttumme Carl haukkui kehitystä normaaliin länsimaiseen tapaan: Pekingin viihtyisät hutong-alueet, pienet matalat rakennukset pienine kujineen, ja niiden sisäpihat, siheyuanit, katoavat Pekingistä nopeasti. Joka paikkaan rakennetaan teitä, kauppakeskuksia ja luksushotelleja kaupunkikuvasta kummemmin välittämättä. Kiellettyyn kaupunkiinkin on perustettu oma Starbucks vihreine kyltteineen.

Tällaisten illalliskeskustelujen aikana ystävämme Ma Xiao, kiinalainen nuori nainen, pysyy yleensä hiljaa, vaikka kaikki tietävät, ettei hän samaa mieltä olekaan. Olin tyytyväinen, että Katerina, illalliselle mukaan tullut kreikkalainen ystävämme otti esiin Kreikan hyvin samanlaisen kehityksen viime vuosikymmeninä. Hänen mukaansa Ateenassa tehtiin pitkälti samat virheet kuin viime aikoina on tehty Pekingissä. Kun tavoitteena on nousta niukkuudesta, niin vanhojen epämukavien paikkojen kulttuuriarvoa ei kauheasti ajatella. Jos pitää valita hutongin julkisen ulkovessan ja ruman kerrostalon lämmitetyn privaattikylppärin väliltä, niin yleensä päädytään jälkimmäiseen. Katerina kertoi demonstraationa tarinan Ateenan ulkopuolella asuvasta mummostaan, joka heti takapihan kasvimaan välttämättömyydestä noustuaan täytti pihansa sementillä, kehittyneen maailman elementillä.

Kiinassa on menossa siis samankaltainen luontoa ja kaikkea vanhaa väheksyvä vaihe. Mutta ehkä kehitystä pitäisi siis jossain määrin ymmärtää. Vajaa 50 vuotta sitten Kiinassa kuoli kymmeniä miljoonia nälkään. Vaikka syynä olikin Maon sairas halu päteä ulkopolitiikassa (Jung Changin Mao-elämänkerran mukaan Kiinan kehitysapu oli samaan aikaan lähes 7 prosenttia BKT:sta), niin se tuskin vähentää vanhempien ikäpolvien halua estää vastaavan nälänhädän toistuminen kaikin keinoin.

Kreikassa kulttuurin ja ympäristön arvostus on käsittääkseni kasvanut elintason noustua. Kiinassa käy varmaan samoin. Kiinan ongelma demokratioihin verrrattuna vain on, ettei hallinnolla ole mitään kiirettä reagoida ruohonjuuritason impulsseihin, kasvaisipa ympäristöongelmat tai kansalaisten halu perinteisen kulttuurin suojelemiseen miten suuriksi tahansa. Jokia saa saastuttaa ja temppeleitä ja puistoja jyrätä, jos puolueen edustajat sen parhaaksi katsoo. Keskushallinto kyllä puhuu ympäristöongelmista, ja Pekingiäkin on jossain määrin suojeltu, mutta ainakin toistaiseksi ympäristöpuheiden vaikutukset paikallishallintojen toimiin ovat hyvin rajallisia. Kyngen mukaan paikallishallintojen johtopaikat tarjoavat hyviä väyliä tehdä rahaa, vaikka sitten kansalaisten oloja heikentämällä. Esimerkiksi reaktiot ympäristöongelmiin voivat olla kansalaisten kannalta absurdeja, koska poliittisista tyhmyyksistä harvoin joutuu vastuuseen.

Suosittelen siis Kyngen kirjan loppupuolta ihan vain demokratian puolustuspuheena. Sen luettuaan ymmärtää taas vähän paremmin pohjoismaisten, ikuisuudelta tuntuvien poliittisten prosessien hyviä puolia.