Viikonloppu syöden

Tapahtumaköyhä viikonloppu. Olen keski-ikäinen.

Elämän suuret nautinnot alkavat keskittyä yhä enemmän ruokaan. Toisaalta se ei ehkä ole hedonismin muodoista pahin, pitäähän sitä kuitenkin jotain syödä. Mutta olisi sitä ruokaan keskittymistä voinut vielä muutaman vuoden lykätä.

Perjantai-iltana kävimme tosiaan Miao-vähemmistön ravintolassa. Paikka oli kaunis, vanhan Kesäpalatsin tuntumaan, kaupungin tiiviin urbaanivyöhykkeen reunamille rakennettu sisäpiha, joka rajoittui toiselta puolelta pieneen lampeen. Illallistimme ensimmäistä kertaa ulkona, punaisten paperilyhtyjen valaisemalla kauniilla terassilla.

Sammakko oli ikävä kyllä loppunut ja koiraa ehdottaessamme toinen thai-kavereistani ilmoitti, ettei halua osallistua koiran nauttimiseen. Saimme hotpottiimme, suureen pöydän keskelle asettettavaan kiehuvaan pataan, äärimmäisen maukasta, hyvin tuoreena eteemme tarjoiltua viiksekästä kalaa ja lisukkeiksi suuren määrän muita, selvästikin muualta kuin Pohjois-Kiinasta tulleita ruokalajeja. Illallisen aikana viereisellä lavalla ja pöytien väleissä esitettiin Miao-vähemmistön lauluja, sekä myöhemmin hurjia akrobaattiesityksiä. Pääosissa oli pieniä, varmaan alle 10-vuotiaita tyttöjä, jotka välillä ajoivat pyörällä vartalo kolminkerroin taivutettuna, välillä taas pyörivät hirveällä vauhdilla vaakasuorasti, vain hampaillaan tai kaulan ympärille sidotun köyden varassa keskipakoisvoimaa vastustaen. Otteen irrotessa tyttö olisi sinkoutunut illallispöytien sekaan, tai lentänyt niiden yli takana olleeseen pimeään lampeen.

Lauantaina toinen brittiläisistä matkaopasystävistäni vei meidät keskustan Dongcheng-alueelle hienoon pekingiläisravintolaan, jossa saimme vielä tavallistakin hienompaa Pekingin ankkaa, sekä äärimmäisen herkullisia höyrytettyjä kasviksia. Paikka oli tyylillä sisustettu, varmaan yli satapaikkainen ravintola, jonne selvästikin muutkin kuin ystäväni Neil toi pakettimatkaryhmiään. Myös hinnat olivat hieman korkeammat, mutta päädyimme kuitenkin maksamaan noin kymmenen ruokalajin illallisestamme alle kymmenen euroa per henkilö.

Mukaamme tuli vaihteeksi eräs vanhempi ja kauemmin pekingissä viettänyt jenkkiherra, joka osasi kertoa tarinoita kiinasta vuodesta -85 lähtien, sekä valottaa juoruja uransa laskuvaiheessa olevista Hollywood-filmitähdistä, joiden kanssa hän aika ajoin Pekingissä näyttelee. Illan lopuksi lähetimme naiset, kiinalaisen Ma Xiaon ja brittiläisen Helenin, kotiin yliopistolle ja jatkoimme San Li Tunin, Pekingin expat-baarialueen tuntumaan katsomaan FA-cupin loppuottelua. The Denissä, brittihenkisessä pub-disco-fuusiossa oli lauma kaljaa läikyttäviä ManUn ja Chelsean kannattajia, sekä toiselta skriiniltä jotain rugbyn loppuottelua seuranneita körmyjä. Kohtuudessa pysyneen tuoppimäärän jälkeen otimme taksin kotiin ja menimme tahoillemme ennen kahta nukkumaan.

Ehkä tämä selvensi ikäangstiani. Tällaisilla viikonloppumeriiteillä ikäkriisiä on paha lähteä kampittamaan.