Kuvia ennen talven tuloa

Kirjoittelu jäi koeviikoilla väliin. Ei kokeet oikeasti niin kauheita olleet, mutta kun lisäksi viikonloput menivät esseiden kirjoittamiseen ja ulkosalla rentoutumiseen, niin eipä tullut postattua.

Alla kuvia viime viikoilta. Toissa viikonloppuna suuntasimme sunnuntaiaamuna kaupungin länsipuolen patikointikohteeseen Xiangshaniin, vapaasti suomennettuna tuoksuvuorelle. Vuori oli täynnä kaupunkia paenneita vapaapäivän viettäjiä, mutta siitä huolimatta oli hauska päästä pois Pekingin laakeilta kaduilta. Alla pari kuvaa vuorelta, sen juurella sijaitsevalta buddhalaistemppeliltä, ja tietysti patikointiseuralaisistani.











Viime viikonloppuna vietin lauantaita Nanluogulla, restauroidulla hutong-kadulla. Katu on vuosien varrella muuttunut entistä selvemmin turisteille suunnatuksi, ja nykyään oikeastaan kaikki kaupat ovat täynnä turistikamaa. Kadulla on kuitenkin useita viihtyisiä kahviloita, jotka ovat hyviä vaihtoehtoja kirjaston lukusaleille. Katu on kansoitettu pitkäputkisilla järkkäreillä varustautuneista kuvaajista. En vain halunnut kuulua joukkoon, joten kuvia reissulta ei suuremmin kertynyt. Alimmaisena kuitenkin yksi.

Opiskelua, ei paljon muuta, vol. 2

Kirjoitan, vaikka juuri mitään ei ole tapahtunut, enkä suurempia ole ajatellutkaan.

Aika menee yksinkertaisesti opiskeluun. Motivaatio on vieläkin ihan ok, mutta läksyjen loputon kuorma vain tuntuu tukahduttavalta. On turhauttavaa, kun tunneille pääsee harvoin niin hyvin valmistautuneena kuin haluaisi. Uusia sanoja tulee varmaan noin sata päivässä, mutta aika riittää vain noin 30 opetteluun perusteellisesti. Koska tahti on niin kiivas, aiemmin käsiteltyjä aiheitakin olisi hyvä ehtiä kertaamaan. Viime vuonna täällä opiskellessani sanastot olivat jotakuinkin päivittäisessä elämässä käytettäviä, mutta nyt aiheet ovat entistä erikoistuneempia. Kavereiden kanssa ei tule päivittäin puhuttua laihduttamisesta ja rasvaimuista, eikä täällä usein edes ympäristöongelmista tai kaupunkiliikenteen muutoksista. Yhteinen aika kavereiden kanssa, yleensä aterioilla ja parikymmentä minuuttia kirjaston edustalla auringossa, menee joko uusien kiinalaistyyppien esittelyyn ja heidän kanssaan jutteluun, tai sitten viikonlopun suunnitteluun.

Oikeastaan elämä ei sittenkään ole niin kauheaa. Tapasin eilen kirjaston edustalla kiinalaisen englannin opiskelijan, joka antoi esseensä minulle kommentoitavaksi. Noin sivun englanninkielinen teksti oli koskettava minikertomus elämänkokemuksen merkityksestä. Tyyppi hengailee yleensä lähinnä muodista ja viikonloppureissuista juttelevien lökäpöksyjen kanssa, joten olin vähän yllättynyt hänen kirjoittajankyvyistään. Kirjoitettuani kommentit hänen esseestään hän lupasi etsiä minulle kielikaverin edellisen, hyvin lyhyeksi jääneen kielikoulutussuhteen päättymisen korvaamiseksi.

Tänään tapasin kirjaston edustan auringossa Sisä-Mongoliasta tulleen pojan, jonka kanssa harjoittelin tyhjät minuuttini mongoliaa. On hauskaa, että nykyiset kirjastoneduskaverini tuntevat lähes kaikki muut kirjaston edustalla lepäilevät, kiinalaiset mukaanlukien. Ainakaan tauoilla ei ole koskaan tylsää.

Viikonloppua odotellessa

Viime viikonloppu meni tosiaan ulkoillessa. Perjantain keikan jälkeen olin ajatellut rauhoittua opiskelulle, mutta lauantai-iltana Helen sai houkuteltua Yu Gong Yi Shaniin brittiläisen DJ Goldien keikalle. Goldien keikka oli toisesta maailmasta kuin edellisillan kiinalaisbändin esitys: jos Second hand rosen keikalla oli kymmenisen valkonaamaa, niin Yu Gong Yi Shanin väki oli noin 80 prosenttisesti nuoria länkkäreitä. Paikka oli taaskin loistava dj-keikalle ja tällä kertaa porukka tanssikin tosissaan, toisin kuin Nils Petter Molvaerin ym. norjalaisten esiintyessä. Olimme liikkeellä vähän vanhemmalla porukalla, eli Helenin lisäksi mukana oli hänen ystävänsä Sam sekä pari muuta jo opiskeluista irti päässyttä kaveria. Muutenkin ihmiset olivat selvästi kypsempää ikäluokkaa kuin Wudaokoun baareissa.

Olin lupautunut sunnuntaina kielikaverini seuraksi CCTV3:n televisioitavaan päiväshow´un. Hän mainosti esitystä hyvänä mahdollisuuteena tutustua kiinalaiseen kulttuuriin, ja ehkä se sitä olikin. Shown perusteella kiinalainen televisiokulttuuri vain sattuu olemaan aika tylsää (Surprise surprise!) ja ainakin minun viihdekäsityksestäni vieraantunutta. Yksi toisensa perään jatkuneet esitykset olivat vahvasti nationalistisväritteisiä: välispiikeissä kiiteltiin yhteisiä ponnistuksia Sichuanin maanjäristyksen uhrien auttamiseksi ja ylistettiin yhteistä Kiinaa ja puoluetta. Pahimmillaan keski-iän ylittänyt kuoro lauloi naiivia ylistyslaulua kommunistiselle puolueelle ja yleisö heilutteli jonkin keskinkertaisen laulajatähden kuvia yleisössä - vaikka tunnelma oli oikeasti aika alhaalla.

Ainakin ymmärsin, että Yu Gong Yi Shanin elektro- ja dmb-keikat ovat älyttömän kaukana siitä, mitä kiinalaiselle, pääosin maaseudulla asuvalle tv-yleisölle tarjotaan. Perinteiset tanssit ja laulut, tylsät sokeripoptähdet ja koko kansan iskelmät pienillä vähemmistökansaesityksillä höystettynä näyttävät muodostavan sopivan kokonaisuuden sunnuntai-iltapäivän viihteeksi. Ehkä tuon kategorian viihde ei ole Euroopassa kovin erilaista, mutta ainakaan Puolueen ja kansakunnan mahtavuuden ylistys eivät muodosta pääosaa juontajien välispiikeistä. Olin ensimmäisen tunnin jälkeen todella tylsistynyt ja toinen tunti meni loppua odotellessa.

Viikko on taas mennyt opiskeluihin ja yhä vieläkin joihinkin kodinperustamispuuhiin. Parasta (ja opiskeluille pahinta) on, että saimme lopultakin langattoman toimimaan kotona.

Pistän alle päivä- ja yönäkymät 13. kerroksen ikkunastani yli University of Geoscienses (中国地质大学) -kampuksen. Kauempana kuvissa näkyy olympiakylä ja ns. lohikäärmeenpää-rakennus suurine videotauluineen.

Kirpputoriruusu!

Virallistin parin viikon hiljaiselon ja sairastelun loppumisen käymällä Second hand rose bandin (二手玫瑰) keikalla. Ystäväni Willie lainasi bändin levyn pari viikkoa sitten ja osti liput etukäteen, joten tiesin jo mitä odottaa. Vaikka levykin oli hyvä, keikka oli sittenkin parempi kuin osasin odottaa: kiinalaisyleisö tanssi hulluna bändin folk-rokin rytmiin, lauloi biisit ulkoa ja nauroi äärettömän karismaattisen laulajan jutuille. New Lucky bar nü ren jiellä (tyttökadulla) oli täyteen pakattu ja paikan periksi antava pomppulattia pakotti kaikki lavan lähelle pakkautuneet hyppimään samaan tahtiin.

Ehkä bändiä on vaikea verrata mihinkään suomalaiseen mutta sijoittaisin sen jonnekin CMX:n ja Absoluuttisen nollapisteen väliin. Iso harteikas solisti oli meikannut kasvonsa Pekingin oopperan tähtien tapaan ja hallitsi hienosti kiinalaisen oopperalaulun. Raskaita rumpuja ja bassoa säesti yksi tyyppi kiinalaisella torvella ja huilulla vuorotellen.

Second hand rose band oli ensimmäinen kiinalaisbändi joka todella yhdisteli kiinalaista musiikkiperinnettä välillä raskaaseenkin rokkiin. Solisti oli joka tapauksessa viishenkisen bändin tähti mielettömillä laulutaidoillaan ja kyvyllään ottaa kiinalaisyleisö välispiikeillään. Verrattuna aikaisempiin keikkareissuihini Pekingin suht kalleilla klubeilla (60 ¥ l. 6 € sisään) porukka oli vähemmän laittautunutta, ehkä vähän suomalaisten Absoluuttisen Nollapisteen fanien oloista väkeä. Pitkän keikan aikana tuskin kukaan yleisöstä liikkui paikaltaan, osaksi ehkä väenahtaudesta johtuen, mutta ehkä sittenkin pääasiassa koska jokainen halusi nähdä joka biisin alusta loppuun.

Pistän tässä, tässä ja tässä biisejä esimerkiksi. Ne on Kiinan google-korvikkeesta, Baidusta poimittuja linkkejä, jotka saa hakukoneella helposti haettua ja sitten omalle koneelle ladattua. Baidu on muutenkin loistava (vaikkei ehkä copyright-uskovaisten mieleen), koska sieltä saa kaiken kiinalaisen musiikin ilmaiseksi. Onkin sanottu, että niin kauan kuin google ei tarjoa Kiinassa mp3-hakupalvelua, niin se ei tule Baidua päihittämään.

Muuten juhlistin viikonlopun alkua viettämällä iltapäivän 798:ssa, Pekingin keskustan ulkopuolisella taidealueella. 798 on siis vanhaan metallitehtaaseen perustettu galleria-alue, josta on tullut suuri kaikessa suhteessa (ks.
aiempi postaus 798:sta). Parasta kuitenkin on, että aurinkoisena syyspäivänä alue on täydellinen hengailualue ilmaisine gallerioineen, tyylikkäine kahviloineen ja hauskoine pikkuputiikkeineen. Jos Pekingistä haluaa ostaa tuliaisia 20 kaverille, tuskin 798:n taidekauppoja parempia paikkoja voi löytää.

Alla pari kuvaa 798:sta...

Kohti viikonloppua, opiskellen

Vaikka en ollutkaan tällä viikolla kauheassa opiskeluvireessä, lopetin työviikon tyylikkäästi klo 22:15 kirjaston lukusalissa. Niihin aikoihin kirjaston alakerran lukusali suljetaan ja opiskelijat ajetaan kotiin. Luulen tosin, että muut eivät suuntaa ostamaan oluttölkkiä ja suklaakakkupalaa, vaan jatkavat opintoja dormitorioiden opiskelutiloissa, tai läheisessä 24/7 Mäkkärissä.

Ennen illan opintosessiota aloitin viikonlopun nukkumalla kolmen tunnin päikkärit. Heräsin erään vuokraemännän soittoon. Hän esitti vuokratarjouksen, josta en voinut kieltäytyä. Kerroin päätöksestäni pitkin hampain kämppikselleni Nicolakselle, joka ymmärsi tilanteen. Tietysti hänkin saa muutettuani oman huoneen, mutta toisaalta meidän yhteiselämä on ollut niin hauskaa ja harmonista, että varmaan molemmista yhteisasumisen loppuminen on myös ikävää.

Tunsin itseni viikolla laiskaksi opiskelijaksi katsoessani BBC:n dokumentin kiinalaisesta koulujärjestelmästä. Dokumentissa lukion kansallisiin pääsykokeisiin, gaokaoon, valmistuvan priimusoppilaan äiti oli ottanut kokeita edeltävän vuoden töistä vapaaksi. Vapautuneen ajan hän käytti auttaakseen tytärtään kaikin mahdollisin tavoin koevalmistautumisessa. Äiti laittoi tyttärelleen päivittäiset ateriat valmiiksi, yöopiskelua varten hän oli vuokrannut koulun läheltä huoneen. Dokumentin lopuksi kerrottiin tytön loistavista koetuloksista. Tie huippuyliopistoihin, mahdollisesti tänne meidän kulmille, oli vihdoin auki!

Myös tämänviikkoinen oppikirjan kappaleemme käsitteli koululaisten arkea. Jo alakoululaiset tekevät täällä pitkää päivää. Koulupäivä alkaa seitsemältä, tai viimeistään puolikahdeksalta ja kestää hyvinkin alkuiltaan. Harrastukset ovat tarkkaan suunniteltuja ja tulevaisuuden tavoitteita tukevia. Koulumenestys on koko perheen asia.

Pääsin tällä viikolla käymään paikallisella ala-asteella. Oppilaat pidetään aika kovassa kurissa, mutta toisaalta he ovat äärettömän innokkaita ja myös hyväkäytöksisiä. Asiat tehdään yhdessä. Urheilukentälle muodostettavat rivit ja jonot ja niiden yhtäaikainen liike olivat vaikuttavia. Kaikista kummallisinta oli kuitenkin nähdä armeijapukuiset vartijanuorukaiset pikkulasten keskellä, ilmeisesti valvomassa järjestystä. He ovat yksinkertaisesti kaikkialla missä on ihmisiä. Miksipä eivät siis myös alakoululaisten urheilukentällä.

Kiinalainen yhteiskunta ei yksinkertaisesti tue individualisteja. Gaokaoon valmistautuminen ei vaikuta kovin luovalta. Ulkoluku on keskeinen osa opiskelua. Vapaa-aika imetään koulukirjojen pänttäämiseen.

Toisin kuin meillä, täällä opiskelijat kunnioittavat vanhempia ja valtiovaltaa. Kasvojen antaminen vanhemmille on oikeasti tärkeää, samoin kuin kasvojen saaminen opiskelukavereilta ja opettajilta. Vanhemmilla tuntuu olevan paljon enemmän sanottavaa opintoalanvalintaan kuin meillä. Jo useammalta kaverilta olen kuullut, että bisnespuolen opinnot olivat käytännössä vanhempien valinta. Osalle myös palaaminen kotikaupunkiin opintojen loputtua on selvä juttu, pääasiassa koska vanhemmat niin toivovat. Siteet kotiin vaikuttavat aika vahvoilta. Varmasti yksi syy on siinä, että vanhemmat maksavat opinnot ja elämisen, eivätkä kiinalaisopiskelijat juuri käy töissä. Suomessa aika yleiseen "V..un väliä mitä ne musta ajattelee" -asenteeseen en ole pahemmin törmännyt. Eipä sellainen tosin taida yleisemminkään sopia kiinalaiseen maailmankatsomukseen.

Tämän päivän sää

Täällä on kylmä. Pidämme ikkunaa auki päivällä, jotta ilma vaihtuu, mutta illalla on tosiaan villatakkikeli.

Pois pahat puheet Pekingin ilmanlaadun palautumisesta olympialaisia edeltävälle tasolle. Taivas on ollut kirkas koko viikon ja päivisin saa nauttia lämmittävästä auringosta. Tai saisi, jos ei aina olisi luokassa tai kirjastossa. Ilmanlaadun muutos on viime vuoteen verrattuna päivänselvä.

Huomenna on vapaa aamu. Yritän muistaa ottaa pari kuvaa kampuksesta, ja siitä Pekingin sinisestä taivaasta.

Rikkaiden kampus

Täällä päätyy Suomen yliopistoarkea helpommin miettimään millaisissa taloudellisissa oloissa muut opiskelijat elävät. Kielten ja kulttuurin yliopiston (北京语言大学, lyhyesti Beiyu) kampuksen vajaa kahdeksan tuhatta opiskelijaa (?) ovat pakkautuneet melko pieneen tilaan, jossa on tarjolla laaja skaala palveluja ja asuntoja sen mukaan mitä kukin on valmis maksamaan. Tasoerot ovat melko suuret konferenssikeskuksen yli 300 e kuussa maksavista privaattihuoneista aina meidän vanhan ykkösrakennuksen, ja kiinalaisten vielä tiiviimmin majoittaman (4 hlöä/huone) kakkosrakennuksen melko vaatimattomiin oloihin. Samoin ruokailun voi hoitaa lähes kympin (€) per ateria maksavissa länkkäri- tai japanilaisrafloissa, tai hyvinkin alle 50 sentin metallitarjottimelle ladottavalla kanttiiniaterialla. Jotkut tosin selviävät vielä vähemmällä tekemällä ruuan itse dormissa.

Muistelen, että viime vuonna rahapuoli tuli lopulta selvästi esiin lounaspaikkavalinnoissa. Nautimme yleensä pitkän lounaan japanilais-eurooppalais-australialaisella porukalla. Alussa ei tullut mieleenkään että aina alle 2,5 euron jäänyt lounaamme olisi joillekin liian kallis. Ajan mittaan huomasin, että porukkamme oli ns. vieraita myöten aina hyvin länkkäripainotteinen. Lopulta aloin itsekin suosia meluisampia, rähjäisempiä ja tupakansavuisempia kanttiineja.

Siten löysin vasta aivan edellisen vaihdon lopulla nykyisen vakikanttiini jossa maksan ateriastani yleensä noin euron. Paikan hyvä puoli on, että eri salin viisi eri keittiötä tarjoavat erilaisia vaihtoehtoja, jolloin ateriasta voi maksaa vain noin 50 senttiäkin. En todellakaan usko, että paikan hinta on kenellekään oikeasti ongelma, joten sinne voi kutsua rauhassa myös kenet tahansa länsimaailman ulkopuolelta tulevan kaverin. Mikä parasta, ruoka on loistavaa ja palvelu nopeaa.

Vasta lomalla kiinalaisten kanssa jutellessani minulle selvisi, että meidän yliopistolla on Kiinassa maine hiukan paremman väen yliopistona. Olin aiemmin luullut opiskelevani varsin normaalissa mutta arvostetussa kieliin painottuneessa ja vaihtareita normaalia enemmän kouluttavassa opinahjossa. Vaikka Beiyu ei olekaan yhtä kuuluisa kuin läheiset Tsinghua ja Pekingin yliopisto, opiskelu täällä on ilmeisen kallista muihin valtion yliopistoihin verrattuna. Olin yllättynyt kuullessani yliopistomme kanttiinien olevan lähes tuplahintaisia muiden lähiyliopistojen vastaaviin. Syynä olemme me ökyrikkaat länkkärit, jotka emme välitä maksaako riisikulho 2 vai 5 senttiä, tai koko ateria 30 vai 80 senttiä. Kiinalaisystäväni kertoi normaalin pekingiläisopiskelijan selviävän arkisista ruokakuluistaan noin ¥ 400:lla (40 €) kuussa kun taas täällä saa varata aterioihin tuplasti enemmän. Ilmeisesti kaikki muutkin palvelut ovat yläkanttiin hinnoiteltuja. Luulen kuitenkin, että paikalliset Beiyun opiskelijat maksavat opinnoistaan paljon ulkomaisten 2300 euron lukuvuosimaksuja vähemmän. Muissa lähiyliopistoissa lukuvuosi maksaa kuulemma 700-800 euron luokkaa.

Lomalla tosin aloin epäillä elämmekö me länkkärit sittenkään taloudellisesti niin eri todellisuuksissa kuin paikalliset. Tapasin useita kirjastossa päivittäin näkemiäni kiinalaisia Chaoyang-alueen yökerhossa, jossa oli lähes Suomi-hinnat, aina viiden euron sisäänpääsystä lähtien. Toisaalta heillä voi olla omat hintansa tai kontaktinsa klubeihin, eivätkä he siten maksa sisälle samoin kuin me satunnaisesti klubbailevat länkkärit. Esimerkiksi alueemme Wudaokoun pääklubi Propaganda ei koskaan pidä pääsylippuhintoja esillä, vaan hinta määräytyy pärstäkertoimen mukaan. Kuulemma kaikki kazakstanilaiset pojat maksavat sisälle halutessaan 200 ¥ (20€), koska kasakkijengit ovat tapelleet itsensä ulos jo tarpeeksi usein.

Löysäilyviikko

Ei kaduta, että lomaviikko on mennyt pääosin yliopistolla ja kaupungilla hengailuun. Yksi keskeinen syy on, että hajotin (siis ilmeisesti venäytin) torstaina olkapääni futiskentällä, enkä ole sen jälkeen ollut kovin vireässä kunnossa; huulikin turposi samassa tärähdyksessä, mikä tosin varmaan vain kaunisti alkuperäistä versiota.

Keskiviikkona olin ehtinyt kiertää katsomassa kämppiä ja viettää illan Modern Sky -festareilla. Valitettasti pääsimme pienen bussisekoilun jälkeen perille vasta pimeän tultua, enkä siis saanut otettua kunnon festarikuvia. Olin odottanut elektropainotteisempaa ja erikoistuneempia bileitä, mutta festarit tarjosivatkin musiikkia aina Kiina-rokista teknoon. Ikävä kyllä, en voi sanoa olleeni kovin vaikuttunut. Kiinnostavinta olikin nähdä kiinalaista festariyleisöä ja heidän innostustaa parista kiinalaisesta rock-yhtyeestä, jotka muistuttivat minusta lähinnä Eppu Normaalia tai Popedaa. Festarikansa oli meidän yliopiston perusopiskelijoita tyylikkäämpää pillifarkuissaan ja printtiteepaidoissaan, joillakin oli jopa suuria, Kiinassa harvinaisia tatuointeja. Mitään lävistettyjä kiinalaispunkkareita Modern Skyihin ei ollut eksynyt. Ilmeisesti he olivat valinneet perinteikkäämmät Midi-festarit, jotka olivat käynnissä yhtä aikaa toisaalla.



Torstain vietin yliopiston huudeilla kämppää etsien. Illalla Helen sai houkuteltua Pekingissä pyöriville pohjoismaisen musiikin NOTCH08-festareille. Olin itsekin aika innoissani kun pääsin näkemään norjalaisen Nils Petter Molvaerin livenä tyylikkäällä YuGongYiShanin （愚公移山）lavalla. Paikka oli täynnä humanistiopiskelijoiden näköisiä kiinalaisia joiden joukossa oli lisäkseni joku muukin hassu pohjoismaalaisen näköinen keltatukka. YuGongYiShan on paikkana hieno, suljetun puistoalueen muurin viereen rakennettu keikkapaikka, joka toi punaisine samettiverhoiluineen mieleen Berliinin Volksbühnen Roter Salonin. Paikan päällä joukkoomme liittyi romanialainen Michael ja indonesialainen ystäväni Budi, joka on kauhean innostunut kaikesta pohjoismaalaisesta.

Elektropainotteisen illan paras esiintyjä oli sittenkin viimeisenä soittanut Shining, joka tosin veti selvästi liian raskaan keikan kiinalais-kansainväliselle yleisölle. En ole aikoihin innostunut metallista, mutta Shiningin saksofonilla liikkeelle lähtenyt mättö oli vaikuttavaa. Taisin olla paikan ainoa joka innostui keikasta. Olisin ollut kerrankin valmis jatkamaan iltaa, mutta valitettavasti koko muu porukkamme suuntasi aamutöihin ja sai minutkin palaamaan ennen kahta dormille.

Hitusen Pekingin ulkopuolella

Loman alku on ollut tosiaan kivaa. Olen huomannut, että univelkaa on kertynyt reippaasti ja aamut ovat venähtäneet pitkiksi. Tänään olimme suunnittelleet vanhan luokkakaverini Helenin kanssa reissua kaupungin ulkopuolelle buddhalaistemppeliin jo aamusta, mutta lopulta pääsimme matkaan lähempänä puolta kahta. Sain matkaan myös kämppikseni Nicolaksen ja kadulla törmäsimme vanhaan luokkatoveriimme Modiin, joka oli lopulta helppo houkutella mukaan.

45 kilometrin päässä Pekingin länsipuolen vuorilla sijaitsevaan Tanzhe-temppeliin meni suuntaansa vajaa pari tuntia, vaikka puolet matkoista kuljimmekin taksilla. Noin 300 eaa. perustettu temppeli kaupungin ulkopuolella oli paljon kaupungin turistimonumentteja rauhallisempi: temppeleiden välissä kasvoi suuria persimon-puita ja pajuja, ja pihoilla juoksenteli parikin valkoista kissaa.



Olimme varautuneet matkaan hyvin eväin korealaisesta supermarketista, joten saavuimme paikkaan hyvin syöneenä. Saapuessamme kolmen jälkeen temppelille meillä oli hyvin aikaa suhteellisen pienen temppelialueen kiertelyyn. Vaikka temppeli onkin selvästi turistikohde, siellä asuu useita buddhalaismunkkeja, joiden palvelusta pääsimme katsomaan. Hieman ennen lähtöämme eksyimme vessaa etsiessämme temppelialueen laitamille, jossa mainittiin kasvavan päärynäpuita. Puut olivat kuitenkin henkilökunnan sisäpihan puolella lukkojen takana. Helen neuvotteli meidät päärynäkulttuurin tuntemuksellaan vieraiksi kauniille temppelisisäpihalle, joka oli täynnä päärynäpuita. Pihan miehet kertoivat päärynäpuistaan ja usuttivat meitä syömään hedelmiä suoraan puusta sen minkä jaksoimme. Helen ja Nicolas poistuivat välillä erääseen asunnoista, jossa heille molemmille työnnettiin puolenkymmentä kiinankielistä kirjaa kotiin vietäviksi. Poistuimme sisäpihalta temppelin sulkemisaikaan illalliskutsusta kieltäytyen, juuri ennen viimeisen bussin lähtöä kohti kaupunkia.

Loma alkoi jo

Kolme ensimmäistä viikkoa ovat olleet hektisiä. Opiskelimme koko viime viikonlopunkin; vielä klo 14 sunnuntaina alkaneella tunnilla kävimme tiukasti läpi kielioppirakenteita. Aamulla tosin puhumisen ja kuuntelun tunti（听说教程）kääntyi pienen osallistujamäärän takia kunnon shaolin-kungfu-taistelun katsomiseksi. En ollut ennen nähnytkään aitokiinalaista wushu-taisteluleffaa, joskin juoni ja vitsit eivät olleet kummempia kuin Jackie Chanin ja Bruce Leen tähdittämissä amerikkalaistuotoksissa.

Aloitin loman clubbailemalla Sanlitunilla, Pekingin baari-/länkkärialueella. Indonesialainen ja saksalainen ystäväni tuntevat paljon yliopiston kiinalaisia opiskelijoita, joita oli Mixissä yllättävän paljon. Oikeastaan luulin, ettei suurin osa kiinalaisopiskelijoista käy kauheasti ulkona.

Lähtöön kannustivat myös uudet naapurimme. Viikonloppuna viereiseen huoneeseen saapui kaksi kamputsealaista, jotka pitivät jo muuttopäivän iltana huoneessaan karaokeillan. Eilen huoneessa pidettiin kunnon kamputsealaisbileet ruokaa laittaen ja tietysti karaokea laulaen. Lähtiessäni puoli kahdeltatoista ulos arvasin, ettei karaoke ja mekastus loppuisi lähitunteina. Kämppikseni Nicolas olikin kuunnellut bileitä puoli viiteen aamulla. Ei siis ollut lainkaan huono idea viettää lomanaloitusyötä kaupungilla.

Opiskelua, ei paljon muuta

Päivät menee tosiaan opiskeluun. Koulupäivien jälkeen syön pikaisesti ihanassa meluisassa ja tupakansavuisessa kanttiinissa ja jatkan sitten tavallisesti tunnin pari opiskelua kirjastossa. Onneksi olympialaiset, myös paraolympialaiset ovat ohi ja kaikki meidänkin kampukselle tunkeutuneet vartijat ja vapaaehtoiset ovat poissa. Samalla myös urheilukenttä on taas avattu opiskelijoille. Futispelit kentällä on hyviä ja tervettä vaihtelua kirjastolle. Olin jo harkinnut, että alkaisin tekemään taichia, mutta pallokenttää taitaa olla liian vaikea vastustaa.

Illatkin ovat menneet lähinnä opiskeluun. Läksyjä tuntuu olevan loputtomasti ja merkkejä pitää tosiaan raapia vihkoihin aika kovaa vauhtia. Näin perjantai-iltanakaan ei juuri helpota. Tämä viikonloppu on koulua, koska ensi viikko on lomaa. Siis neljältä sunnuntai-iltapäivällä voi alkaa ottaa rennommin.

En ole tosiaan mikään suunnittelija, enkä siis ole saanut ostettua junalippuja jättääkseni Pekingin ensi viikolla edes pariksi päiväksi. 2.10., siis ensi torstaina, kaupungissa alkaa kaksi suurta musiikkifestaria, Midi ja Modern Sky, joiden aikana yritän olla kaupungissa.

Taidan palata muihin juttuihin vasta loman alettua ja alkaa lukemaan aina vain pitempiä luetunymmärtämistekstejä.

Dormitorioelämää

Saimme tänään netin huoneeseemme! (Toivottavasti se helpottaa elämää, ja ennen kaikkea helpottaa yhteydenpitoa Suomeen, ei vain vie iltoja opiskelulta suomalaisilla uutissivuilla surffailulle.)

Olen osittain sopeutunut dormielämään, toisaalta mietin, että jos kuitenkin kohta lähtisin oikean asuntoon. Dormiasumisen hyviä puolia ovat (maksuttomuuden lisäksi) juuri ne, miksi tänne alunperin jäin, eli eriskummalliset asuinkumppanit ja kolkkous, joka pakottaa viettämään aikaa muuallakin kuin kotihuoneessa.

Eriskummallisista asuinkumppaneista saa yleiskuvan yleensä aamupesulla. Pääosa asukeista on kuubalaisia, joita näyttää tulevan aina vain lisää. Heillä on vähän omat kuvionsa, mutta toisaalta heidän kanssaan tulee hyvin toimeen. Sen kummemmin en heidän kanssaan kuitenkaan yleensä juttele, koska he puhuvat yleensä keskenään ja huonekaverini Nicolaksen kanssa espanjaa, eikä oma espanjani tunnu enää kovin hyvin taipuvan.

Lisäksi kerroksessamme asuu tunisialainen Osama ja hänen jemeniläiset ystävänsä Ahmed ja Omar. Vaihdamme usein muutaman sanan, Osaman kanssa näemme usein myös koulupäivinä, koska hän opiskelee välillä jopa samoilla kursseilla kuin minä. Joka tapauksessa, dormissamme kolmikon läsnäolo tuo iltaisin hauskan sekasortoisen tunnelman kun kuubalaiset kuuntelevat omissa huoneissaan kovaan ääneen huudellen lattarirytmejään ja arabikolmikko taas laulaa iltarukouksiaan. Me pidetään Nicolaksen kanssa varmaan verrattain hiljaista profiilia.

Muita dormin hauskoja tapauksia ovat tiiviinä ryhmänä kulkevat pohjoiskorealaisherrat. Varmaan jo kolmenkympin ylittäneet siistit tyypit asuvat kaksi kerrosta ylempänä ja ovat jokainen liimanneet oveensa samanlaisen Pohjois-Korean lipun. Vähän friikkiä, varsinkin kun he eivät muiden kanssa paljon hengaile. Jos olisin pysynyt aiemmalla alemman tason luokallani, olisin saanut heistä luokkakavereita, tai -tovereita. Nyt näemme vain silloin tällöin hississä tai dormitorion aulaan johtavalla käytävällä, kohteliaasti tervehtien.

Yleensä ottaen rakennuksemme on kuitenkin kuubalainen. Heitä täytyy olla kymmeniä, ellei satoja. Meitä länkkäreitäkin on useampia, minun lisäkseni jenkkejä, hollantilaisia ja ranskalaisia. Heitä harvoin 16-kerroksisessa rakennuksessamme näen, mihin lienee syynä, etten vietä kotihuoneessani kauheasti aikaa.

Lopultakin luokkaan

Kaksi ensimmäistä opiskelupäivää meni arvatenkin byrokratian selvittelyyn. Pääsin maanantaina vain iltapäivän tunnille, jossa opiskeltiin kiinalaisten merkkien alkuperää ja osien nimiä. Tiistain pääsin opiskelemaan koko ryhmän kanssa. Tunsin itseni alusta alkaen liian vanhaksi pienten japanilaisten ja kasakkien keskellä; opettajakin oli tuskin vielä kahtakymmentäviittä. Ja tasokin hiukan liian matala.

Niinpä aloitin tämän päivän tasonvaihtokeskusteluilla opiskelijatoimistossa. Noin kymmenen minuutin haastattelun jälkeen sain luvan astua alemman keskitason kursseille. Ryntäsin vielä luetunymmärtämistunneille. Ensimmäisellä tunnilla saimme kolmen sivun tekstin luettavaksi 15 minuutissa, jonka jälkeen kävimme läpi kysymyksiä. En ollut varmasti ainoa joka olisi tarvinnut 5 minuuttia lisää. Jatkuvasti naureskeleva opettaja vaikutti kuitenkin hyvin ymmärtäväiseltä ja piti kaikki kärryillä koko tunnin ajan.

Ennen lounasta pääsin vielä uuteen perusluokkaani. Luokka vaikutti ensimmäisten tuntien jälkeen ihan eloisalta ja dynaamiselta, eikä sieltä varmasti tarvitse enää vaihtaa eteenpäin. Olin puolitoista viikkoa missattuani aika pihalla, mutta pitkän viikonlopun uurastettuani olen varmasti taas kärryillä.

Lounaan jälkeen juoksin kuuntelua ja puhumista lupailevalle (tingshuo) tunnille. Pieneen luokkaan oli ahtautunut hyvinkin 30 henkeä. Opettaja käynnisteli saapuessani DVD:ltä Zhang Yimoun “Tie kotiin” –elokuvaa (我的母亲和父亲). Zhang Yimoun esikoisohjaus on ehkä henkevämpi kuin hänen myöhemmät miekkaspektaakkelinsa “Hero” ja muut, mutta aika sentimentaalista ja hyvin hallituksen linjaan sopivaa maaseuturakkauden kuvausta sekin taitaa olla. Katsoimme kymmenisen minuuttia kerrallaan, jonka jälkeen keskustelimme tapahtumista ja uusista ilmauksista. Kahden tunnin tunteikkaasta elokuvasessiosta sai hyvän mielen pitkän koulupäivän päätteeksi.

Illalla näen vielä vanhoja koulukavereitani Marinaa, Heleniä ja Modia, ja monia heidän ystäviään kahvilla. Siihen asti täytynee siis opiskella.

Saapuminen samaan paikkaan

Saapuminen Pekingiin oli tällä kertaa äärettömän paljon helpompaa kuin edellisellä kerralla. Reilu tunti laskeutumisen jälkeen olin jo dormitoriohuoneessani. Tunti lisää ja olin käynyt suihkussa ja ostanut kaiken tarvittavan talous- ja opiskelutavaran ja peruselintarvikkeet huoneeseeni. Iltaan mennessä ehdin vielä käyttää housuni ompelijalla lyhennytettävinä ja käydä parturissa.

Alkuun on taas vaikea asennoitua kiinalaiseen hintatasoon. Palvelut ovat noin kymmenen kertaa halvempia kuin Suomessa, ulkona syöminen mukaan lukien, ja kaikki Kiinassa tuotettu tavarakin (siis lähes kaikki päivittäistavarat) selvästi Suomen hintoja halvempaa. Täytynee kuitenkin muistaa, että kiinalaisella stipendillä sinnittely ei ehkä salli suurempia repsahduksia. 3200 ¥:n (320 euron) aloitusraha oli kuitenkin ihan kiva yllätys.

En saanut vanhoja luokkakaveriani Modia kiinni ennen kuin olin jo valinnut paikan kevyelle ja aikaiselle illalliselleni. Söin lihanyyttejä katukuppilassa ja juttelin Sisä-Mongoliasta ja Shanxi-provinssista vasta muuttaneiden opiskelijatyttöjen kanssa. Tytöt näyttivät minusta pikemminkin yläasteelaisilta, mutta pian selvisi, että he ovat juuri aloittamassa englannin opintojaan viereisessä yliopistossa. Vaikka he olivatkin tulleet opiskelemaan englantia, puhuivat he minullekin mieluummin kiinaa. En siitä tietenkään pahastunut. Myöhemmin heistä puheliaampi soitti ja saimme sovittua tapaamisen, neljä englannin opiskelijaa ja minä, ensi torstaille.

Kampuksemme on pistetty remonttiin. Tarkemmin ajatellen, raivauksen kohteeksi on joutunut yksi rakennus ja viehkeä pikkupuisto, jota pidin viime kerralla kampuksen sydämenä. Puistossa oli kivisiä penkkejä puiden varjossa ja suuri Kungfutsea esittävä patsas. Ei kai olympialaiset pyyhkäisseet kunfutsenkin perintöä sivummalle? Ehkä patsas vielä paljastuu korkean sinisen peltiaidan takaa…

Matkalla elokuvatähdeksi – tai tv-yhtiön alimmaksi orjaksi

Aloitan uuden Peking-kauden julkaisemalla näin jälkikäteen viime kesän Dunhuangin kuvausmatkalla kirjoittamaani päiväkirjaa...

Muutama viikko ennen matkaa Liu Chao, ystäväni Modin kämppis heitti kampuksen kahvilassa tarjouksen lähteä näyttelemään Tiibetiin. Kaikki kulut maksetaan, päivät tulevat olemaan helppoja ja minulla tulee olemaan elokuvan keskeinen rooli. En suoralta kädeltä lupautunut, mutta kerroin olevani kiinnostunut. Noin viikon kuluttua Liu Chao pyysi tapaamaan dokumenttiprojektimme ohjaajaa. Nopean tapaamisen ja muutaman valokuvaotoksen jälkeen lähijuna-aseman edustalla olin kuulemma valittu rooliin.

Vielä saman viikon perjantaina kävimme sovittamassa pukuja Kielletyn kaupungin sisällä olevassa puvustamossa. Puvustamo oli suhteellisen pieni rakennus yleisöltä suljetulla alueella, korkean ulkomuurin vieressä, kasvihuoneiden ympäröimänä. Mukana oli myös eteläafrikkalainen tuttuni Murray, jonka piti esittää toisen länkkärin roolia. Hän ei kuitenkaan sopinut ohjaajamme mielestä rooliin, joten hänen visiittinsä puvustamoon loppui hieman apeasti.

Vielä viimeisellä viikolla ennen lähtöä neuvottelimme Liu Chaon kanssa matkasta. Kohteeksi oli jo aiemmin tarkentunut Dunhuang, kaukana Tiibetistä sijaitsevan Gansu-provinssin temppeliluolistaan kuuluisa pikkukaupunki. Dunhuang näytti joka tapauksessa sijaitsevan kaukana lännessä, mikä oli minulle tärkeintä. Pääsisin ensimmäistä kertaa näkemään Kiinaa idän suurkaupunkien ulkopuolella.

Neuvotteluissa väänsimme lähinnä matkapäivistä, sillä en halunnut missata koulusta viikkoa enempää. Palkkanikin nousi toisen länkkärin jäätyä kotiin. En kuitenkaan halunnut tehdä rahasta kynnyskysymystä, vaikka tinkimisen varaa olisi melko varmasti löytynyt.

Lähdin matkaan väsyneenä ja epäluuloisena kaikkien saamieni lupausten toteutumisesta. Raskaan metromatkan jälkeen kävimme hakemassa junaliput CCTV:n toimistosta. CCTV:n valtavat toimistotilat vakuuttivat projektin taustaresursseista. Odottelimme junaa tilavassa toimistossa nauttien samalla toimiston käytävällä tarjoillusta ilmaisesta työpaikkaillallisesta ennen kuin jatkoimme Lanzhoun junaan.

Ennen lähtöä luin Lanzhoun kuuluvan maailman 20 saastuneimman kaupungin joukkoon. Saavuimme asemalle iltapäivästä nukuttuani junassa aina puoli kahteen saakka. Savusumun sijaan Lanzhoun taivas oli poutainen, lämpötila noin 30 asteessa ja kaupungissa puhalsi kuiva viileä tuulenvire.

Välttävän nuudeliaterian (paikallista erikoisuutta “Lanzhou la mian”) jälkeen matkasimme bussilla kaupungin läpi kulkevan Keltaisen joen rantaan. Rannan tuntumassa oli laajoja puistoaluieita, jonne vanhukset olivat kokoontuneet pitämään oopperaesityksiä ja pelaamaan korttia. Aivan rannan vieressä oli useita kenttiä ilmeisesti vanhusten suosimalle pallopelille, “mén qiúlle”, joka vaikutti jotakuinkin kroketin ja petankin sekoitukselta.

Juna Dunhuangiin oli paljon ensimmäistä viihtyisämpi, tilaa enemmän ja ihmisiä vähemmän. Katselin ikkunasta radan vieressä avautuvia Keltaisen joen rotkomaisemia, joskin joki oli monin paikoin kuivunut pikkupuroksi. Keltainen joki teki Lanzhoustakin heti Pekingiä avaramman ja tavallaan viihtyisämmän, olipa joen vesi miten ruskeaa ja saastunutta tahansa. Kuulemma Pekingissäkin on aikoinaan ollut kaunis kanavaverkosto, mutta nyt se on kuivunut monin paikoin tyhjiksi ja haiseviksi uomiksi, aivan Tian An Menin lähistön turistikohteita lukuunottamatta.

Ensimmäinen päivä Dunhuangissa

Kaiken Liu Chaon kanssa käymäni säädön jälkeen olin sittenkin yllättynyt filmiryhmän ammattimaisuudesta ja järjestelyjen mittavuudesta. Kun taksi vei meidät junalta varmasti alueen parhaimpaan hotelliin aloin vakuuttua, että dokumenttia tehdään tosissaan. Saatuamme aamupalan huoneeseemme nukuimme puolille päivin, jonka jälkeen pääsin taas kokeilemaan puvustoani.

Käytännössä koko suuri hotelli näytti pyörivän filmiryhmän tarpeiden ympärillä. Aulan viereinen suuri kokoustila oli muutettu puvustamoksi. Itse aulaan oli asetettu ompelukone, jonka ääressä yksi nainen näytti väsäävän somisteita taukoamatta.

Myöhään iltapäivällä pääsimme kuvauspaikalle Dunhuangin luola-alueelle. Käytännössä päivä meni odotetusti odotteluun. Esitin arvon Sir Marc Aurel Steinia kahdessa lyhyessä kohtauksessa soolona. Ensimmäisessä leikittiin tulilyhdyillä luolan sisällä, toisessa valokuvasin vanhalla kameralla. Jee jee.

Näyttelijöitä dokkarin filmauksissa oli yhteensä parikymmentä, ja kaikkiaan henkilökuntaa noin sata (joista osa varmaan kaikki pääsivät näyttelemään eri massakohtauksissa). Ei siis ollut lainkaan yllättävää, että aikaa vapaaseen hengailuun muiden näyttelijöiden kanssa jäi riittämiin.


Ensimmäinen kokoainen työpäivä alkoi jo perjantaina tutuksi tulleilla säädöillä. Edellisiltana meille kerrottiin, että lähtö on kahdeksalta ja aamupala klo 7:20. Olin klo 7:30 valmis aamupalalle, kun Liu Chao kertoi, ettei aamupalaan ole enää aikaa. Ennen lähtöä pitäisi vielä sovittaa päivän kostyymit. Menin puvustamoon ja sanoin syöväni ensin aamupalan. Muutaman minuutin syötyäni agenttini tulee patistamaan minua puvustamoon. Meillä on kuulemma kiire. Syön patistelujen jatkuessa aamupalani loppuun ja kiirehdin sitten puvustamoon. Avustajat kertovat minulle kukin vuorotellen eri tavalla, millä puvulla aloitan.

Siirrymme autoon, jossa odottelemme vartin puvustamon porukan saapumista. Kaikki ovat autossa hiljaa, niin nuoret tanssijattaret kuin myös hieman minua nuoremmat munkkiäijjät. Kuuntelen suomalaisia tangoja, kunnes über-energinen kazakkiystäväni alkaa kovaan ääneen harjoittelemaan paperipussiinsa kirjoittamiaan lauseita. “Saanko tarjota drinkin?” “Voi vittu!” “Minä rakastan sinua!”.

Vähitellen intialaiskostyymeihin kääriytyneet tytötkin heräävät juttelemaan. Kaksi heistä opiskelee Lanzhoun yliopistossa vähemmistökulttuureja tanssiin erikoistuen. Puheliaampi heistä ei ole selvästikään han-kiinalainen, vaan näyttää ennemminkin keskiaasialaiselta. Lopulta he aloittavat kiivaan keskustelun Kiinan yliopistojärjestelmän älyttömyydestä, mitä en tosin täysin kykene seuraamaan.

Saavumme valtaville hiekkadyyneille. Puoli yhdeksältä ilma on vielä ihanan viileä. Mitään ei tapahdu pitkiin aikoihin, istumme vain minibussissamme ja odotamme.

Kuten tavallista, intialaiselta hippikoripalloilijalta näyttävä Happy Rat kyllästyy ensimmäisenä ja kaivaa laukustaan valkoisen frisbeen. Heittelemme frisbeetä hänen ja Liu Chaon kanssa pitkin hiekka-aavikkoa. Happy Rat on pukeutunut intialaiseksi henkivartijapalvelijakseni, minä taas paksuun villakankaiseen miesten pukuun unkarilais-brittiläiseksi tutkimusmatkailijaksi. Ainakin kiinalaisturisteille meissä riittää hauskuutusta.

Lopulta aavikolla tulee liian kuuma ja palaamme auton varjoon. Ensimmäinen kohtaus on pitkän aavikolla matkaavan kamelikaravaanin kuvausta, johon kaikkien pitää osallistua. Minulle sanotaan, että voin jäädä odottamaan. Istun pienelle dyynille juttelemaan nuoren naisavustajan kanssa. Juuri ennen karavaanin lähtöä meidätkin käsketään pukeutumaan pitkiin kirjaviin kaapuihin ja hyppäämään kamelin selkään.

Suojaan pääni muotoilemalla Marimekko-paitani turbaaniksi ja sulaudun karavaaniin. Dyyneillä kamelilla edestakaisin vaeltelu tekee pääni kipeäksi ja minulla on kauhea kusihätä. Kolmannen otoksen jälkeen hyppään lupaa kysymättä kamelin selästä ja suuntaan lähimmän dyynin taakse.

Palattuani saan kuulla, ettei minun tarvitse osallistua karavaaniin. Avustajat ottavat kaapuni, korjaavat sen alle jääneen professorinpukuni ja vievät Mari-paidan päästäni. Toinen avustaja ohjaa minut yhden ohjaajan luokse siihen malliin kuin minun pitäisi valmistautua kuvauksiin. Katselen nuoren tanssijattaren filmaamista dyynin päällä. Kuvausten loputtua minulle pahoitellaan turhaa aamupäiväreissua. Päähän koskee ja nenäni punottaa.

Iltapäivällä kieltäydyn pistämästä kumpaakaan esiintymisasuani päälle vielä puvustamossa. Dyyneille saavuttuamme hakeudun varjoon ja alan kuuntelemaan kiinan harjoituksia. Noin tunnin odottelun aikana Liu Chao tulee sanomaan kolme kertaa, että nyt pitää lähteä. Jatkan kuunteluja. Lopulta yksi ohjaajien avustajista pyytää minua pukemaan kiireellä toisen puvuistani. Puen sen rauhassa, ja jatkan odottelua. Pian toinen avustaja tulee ja pyytää minua vaihtamaan toiseen asuun. Pistän uuden puvun hitaimmat osat valmiiksi. Odotan, ja taas minua pyydetään vaihtamaan, varmasti lopullinen puku. Kiirehdimme kuvauspaikalle. Minua vastassa on juuri keltaisella jeepillä saapunut toinen avustaja, joka pyyttää minua nousemaan kiireesti jeeppiin ja vaihtamaan sittenkin sen toisen puvun. Ajamme toiselle kuvauspaikalle toisen ohjaajan kuvauksiin.

Ohjaaja, isomahainen viisikymppinen äijä käskee minua nousemaan kiireesti hevosen selkään. Tehtäväni on ratsastaa mahdollisimman kovaa hiekkadyynin harjalle kamelikaravaanin vierelle. Totuttelen hevoseen ohjaajan säätäessä kameroita ja karautan sitten dyyniä ylös satulalla pomppien. En tullut kysyneeksi kuinka pitkään minun tulee dyynin harjaa ratsastaa, joten jatkan hyvinkin kilometrin verran. Palattuani ohjaaja on jo muissa puuhissa, mutta saan eräältä avustajalta tietää kohtauksen onnistuneen, ja käskyn siirtyä jeepillä kiiresti toiselle kuvauspaikalle. Ei ole mitenkään filmitähtimäinen olo, työtahdista tulee lähinnä mieleen kavereiden inttikertomukset juoksemisen odottamisesta ja odottamaan juoksemisesta.

Neljän kohtauksen jälkeen olen jo poikki, mutta toisaalta tyytyväinen, että jotain tapahtuu. Viimeisen kohtauksen teemme vuorotellen nuorimman tanssijatytön kanssa kaukana dyyneillä. Olen tyytyväinen, että muiden nuorten näyttelijöiden ensimmäisen päivän välinpitämätön suhtautuminen on vähitellen murentunut. Nuori näyttelijätär Xiao Liun intoutuu kyselemään Suomesta, eikä hän enää vaikuta samalta diivalta kuin aamubussissa.

Autoille palattuamme muutama muu näyttelijä pyytää meitä mukaan lähistön keitaalle. Saavumme autolla korkeiden dyynien ympäröimään laaksomaiseen keitaaseen, jossa kasvaa palmuja ja pieni puutarha. Dyynien keskelle on rakennettu puiden ympäröimä kaunis pagoda, jota reunustaa puolikuun muotoinen lampi. Nousemme korkealle dyynille katsomaan auringonlaskua ja ihailemaan vihreää keidasta. Paikka näyttää mielettömältä, ihmeeltä.

Paluumatkalla hotellille keskeisin avustaja kertoo aamun alkavan taas klo 7:20 aamupalalla. Olen illallisen jälkeen kuolemanväsynyt ja menen vauhdilla nukkumaan. Maanantaina klo 7:20 olen jo käynyt suihkussa ja mainitsen Liu Chaolle, että ehkä hänen pitäisi kiirehtiä. Hän mumisee unestaan, että tänä aamuna on vapaata. Voi V, ajattelen, ja mainitsen vain, että olisi minullekin voinut kertoa. On yleinen vapaa-aamu.

Söimme isolla porukalla paikallisessa jurttaravintolassa mielettömän lounaan, johon kuului kymmenisen paikallista ruokalajia ja kolme keittoa. Kaikki olivat virkeitä ja rentoutuneita. Jurtassamme oli nuorten lisäksi vain isopartainen viidenkympin ylittänyt kiinalaisnäyttelijä. Hän puhui aina paljon ja yrittää aina heittää minullekin juttua, sekä valaista kiinalaisen kulttuurin erikoisuuksia.

Lounaskeskustelu koostui lopulta lähinnä kotipaikkakuntien selvittämisestä ja vieläpä mummojen ja ukkien muuttoliikkeitä myöten. Kiinassa sen täytyy olla vastaavissa tapauksissa varma keskustelunherättäjä, sillä ihmisten taustat ovat tosiaan erilaiset ja heidän kotiensa välimatka saattaa hyvinkin olla toista tuhatta kilometriä. Useilla aterioilla puhuttiin eri alueiden ja kaupunkien ja niiden ihmisten erikoispiirteistä. Aihe tuntui täysin loppumattomalta.

Lounaan jälkeen palasimme onnellisen täysinä aavikolle. Meillä oli Liu Chaon ja Happy Ratin kanssa vain yksi kohtaus, jonka jälkeen meille kerrankin selvästi annettiin lupa lepäillä rauhassa. Vaihdoin vaatteet hiljakseen autolla ja palasin takaisin aavikolle kuvausryhmän ja muiden lepäilevien näyttelijöiden pariin. Kuuntelin aavikon auringon paisteessa Ville Leinosen iskelmiä. Leinosen laulaessa “Katson autiota hiekkarantaa…” tunsin itseni pitkästä aikaa hyvin levänneeksi.

Lopulta palasimme samaan vanhaan häsläämiseen: Nopean illallisen jälkeen jatkoimme illan pimetessä takaisin luolatemppeleiden läheisyyteen. Kuvausryhmän valmistellessa kuuntelin kiinan harjoituksia, kunnes minut illan pimennettyä haettiin autolta ja asetettiin pousailemaan klassisten retkitelttojen ääreen.

Pisimpään vieneessä otoksessa istuin vain pohdiskelemassa nuotiotulen ääressä. Kohtauksien säätö jatkui ja jatkui, mutta en oikeastaan kyllästynyt nuotioon ja mielettömän kauniseen ympäristöön. Samalla olin kuvausryhmän ja kylän miesten lähes viisikymmenhenkiseksi paisuneen yleisön keskipisteenä.

Saavuimme takaisin hotellille juuri ennen puolta yötä. Ohjaaja lupasi meille vapaan aamun aina yhteentoista asti. Aamulla se kutistui kymmeneen. Ennen kahdeksaa avustajat olivat soittaneet Liulle neljä kertaa. Kuten yleensä, avustajat eivät tienneet mitä ohjaajat päättivät, vaan varmistelivat omaa tonttiaan meitä kiusaten.

Meidän ohjaajamme oli joka tapauksessa selvä poikkeus isomahaisten, avustajatytöille karjuvien viisikymppisten äijjien ohjaajajoukossa. Hän on reilu kolmekymppinen, hiljainen ja muut hyvin huomioiva. Kuvauksissa hän kuitenkin syttyi ja sääti parasta paikkaa loputtomiin. Aivan kuten hänen idolinsa Kubrick aikoinaan. En tosin ymmärrä miten hän oli noussut lihavien äijjien rinnalle.

Pari seuraavaa päivää olivat kevyitä ja ehdin lepäilemäänkin. Viidennen päivän saimme täysin vapaaksi, jolloin pääsimme erikoiskiertueelle Mogaon luolatemppeleihin. Vaikka vuoren sisään kaiverretut temppelit olivatkin tavallaan vaikuttavia, unohdin iltapäivään mennessä koko kokemuksen lähes täysin. Parin tunnin unien jälkeen jatkoimme kaupungille istuskelemaan ja illalla Dunghuangin kaupunginjohtajan vastaanotolle.

Luin reissun aikana kiinankirjasta kappaletta, jossa juuri kerrottiin kiinalaisten banquettien monista säännöksistä. Meidän banquetille porukka tuli shortsit jalassa ja hihattomissa paidoissa. Koska kaupunginjohtaja oli reilusti puoli tuntia myöhässä, jokainen pöytä ehti aloittaa syömisen ennen kaupunginjohtajan saapumista. Koska viina ja tupakkakin kuuluivat tarjontaan, eräs pöytäseuroista pelasi kovaäänistä juomapeliä isännän saapuessa. Kaupunginjohtaja osoittautui rennoksi veikoksi, joka piti lyhyen puheen ja antoi menon jatkua sitten entisellään. Kuten tapana on, hänen kanssaan kilisteltiin pariinkin kertaan illan mittaan. Lopuksi kaikki halukkaat, erityisesti nuoret taunssijattaret ja humaltuneet miehet (minä pakotettuna mukaanlukien) kävivät lavalla esittämässä kulttuuriohjelmaa. Meno oli siis aivan toisesta maailmasta kuin aiemmilla kiinalaisbanqueteillani kommunistipuolueen nuortenliiton vieraana.


Lyhyeksi jääneen yöunen jälkeen matkasimme perjantaiaamuna uuteen paikkaan autiomaahan. Ajoimme joen kuivunutta pohjaa hyvän matkaa muiden ihmisten ulottuvilta. Pysähdyimme erään nyppylän päälle ilmeisesti tähyilemään sopivaa kuvauspaikkaa. Silloin leveää kuivunutta joenuomaa pitkin meitä kohden käveli hoilaileva harmaantunut takkutukkainen nainen, kävelykeppiin nojaten ja repaleista turkkia kantaen. Näky oli kuin fantasiaelokuvasta, erakon saapuminen autiomaasta. Nainen kiipesi nyppylällemme ja alkoi laittamaan itseään edustuskuntoon. Vartissa hän oli kaivanut nyytistään yksinkertaiset kiinalaisvaatteet ja sutinut hiuksensa suoraksi. Ryhmämme vanha joviaali näyttelijäherra jututti hetken meitä lähestynyttä rouvaa: Hän oli reilu kuusikymppinen ja asui lähistöllä, mutta oikein muuta tietoa meidän ryhmän kiinalaisetkaan eivät hänen vahvalla murteella väännetystä mumisevasta puheesta ymmärtäneet. Lopulta aloimme vaihtaa paikkaa ja jätimme iloisen muorin kukkulalle. Kuivunutta joenuomaa jatkaessamme huomasin uoman laitakallioissa useita luolia. Rouvan kodin täytyi olla jossain siellä, muutaman kilometrin päässä lähimmästä asutuksesta, karussa autiomaassa.

Ylempänä joenuomaa virtasi jälleen vettäkin. Pysähdyimme kuvaamaan. Olin väsynyt. Tsemppasin itseni ratsastuskohtauksessa, jossa ratsastin kovaa vauhtia pitkin joenuomaa kohti kameraa. Otimme myös loputtomalta tuntuneita toistoja rämpimisestäni pitkäksi kasvaneella niityllä. Kävelimme lopulta Liu Chaon ja ohjaajamme kanssa takaisin autoille joenuomaa saadaksemme hyvin välttävän retkilounaan.

Iltapäivällä jatkoimme otoksia aina yhdeksään. Vasta iltapuoleen minulle valkeni, että kuvaamme seuraavana yönäkin. Ehdin nukkumaan 11:stä aamuyhteen, jolloin pakkasimme taas kamamme ja ajoimme lähes viisi tuntia kuoppaisia teitä läntisimpään Xinjiang-provinssiin. Saavuimme ennen auringonnousua valtaville kanjoneille keskellä autiomaata. Jylhien kanjoneiden välissä oli pelkkää hiekkaa. Vaikka matka oli ollut uuvuttava, olin onnellinen, että meidät oli raahattu taas yhteen uskomattomaan paikkaan.

Pousailin kamelinselässä väsyneenä kameralle. Tauoilla kulkemamme kanjonin varjopaikkoihin hakeutui useampi väsynyt näyttelijä nukkumaan aina siihen asti, kunnes meitä käskettiin taas siirtymään. Sain taas kerran esiintyä sekä alussa, että lopussa, joten kunnon unta kanjoneissa ei kauheasti ehtinyt kertyä. Kaikki olivat tietysti hieman ärtyneitä kamelien karkaillessa ja työpäivän venyessä unettoman yön jälkeen. Ennen puolta päivää saimme kuitenkin kuvaukset päätöksiin ja pääsimme aloittamaan saman uuvuttavan automatkan kuin kymmenisen tuntia aiemmin.

Lopulta minulle selvisi, että lähdemme saman päivän iltana kotiin. Söimme paluumatkalla Lanzhoussa hienossa paikassa samaa “Lanzhoun vedettyä tulista nuudelia”, ja jatkoimme sitten junalla kohti Pekingiä. Juttelin matkan vanhan näyttelijän kanssa, välillä taas konduktöörinaisten ja erään tiibetiläisen keski-ikäisen naisen kanssa, sen mitä hänen kiinastaan sain selvää. Juna oli uusi Peking – Lhasa –välin turistijuna, jossa matkasi myös useampia länkkäreitä. Olin kuitenkin tyytyväinen kun sain olla paikallisten ympäröimänä.