Aloitan uuden Peking-kauden julkaisemalla näin jälkikäteen viime kesän Dunhuangin kuvausmatkalla kirjoittamaani päiväkirjaa... Muutama viikko ennen matkaa Liu Chao, ystäväni Modin kämppis heitti kampuksen kahvilassa tarjouksen lähteä näyttelemään Tiibetiin. Kaikki kulut maksetaan, päivät tulevat olemaan helppoja ja minulla tulee olemaan elokuvan keskeinen rooli. En suoralta kädeltä lupautunut, mutta kerroin olevani kiinnostunut. Noin viikon kuluttua Liu Chao pyysi tapaamaan dokumenttiprojektimme ohjaajaa. Nopean tapaamisen ja muutaman valokuvaotoksen jälkeen lähijuna-aseman edustalla olin kuulemma valittu rooliin.
Vielä saman viikon perjantaina kävimme sovittamassa pukuja Kielletyn kaupungin sisällä olevassa puvustamossa. Puvustamo oli suhteellisen pieni rakennus yleisöltä suljetulla alueella, korkean ulkomuurin vieressä, kasvihuoneiden ympäröimänä. Mukana oli myös eteläafrikkalainen tuttuni Murray, jonka piti esittää toisen länkkärin roolia. Hän ei kuitenkaan sopinut ohjaajamme mielestä rooliin, joten hänen visiittinsä puvustamoon loppui hieman apeasti.
Vielä viimeisellä viikolla ennen lähtöä neuvottelimme Liu Chaon kanssa matkasta. Kohteeksi oli jo aiemmin tarkentunut Dunhuang, kaukana Tiibetistä sijaitsevan Gansu-provinssin temppeliluolistaan kuuluisa pikkukaupunki. Dunhuang näytti joka tapauksessa sijaitsevan kaukana lännessä, mikä oli minulle tärkeintä. Pääsisin ensimmäistä kertaa näkemään Kiinaa idän suurkaupunkien ulkopuolella.
Neuvotteluissa väänsimme lähinnä matkapäivistä, sillä en halunnut missata koulusta viikkoa enempää. Palkkanikin nousi toisen länkkärin jäätyä kotiin. En kuitenkaan halunnut tehdä rahasta kynnyskysymystä, vaikka tinkimisen varaa olisi melko varmasti löytynyt.
Lähdin matkaan väsyneenä ja epäluuloisena kaikkien saamieni lupausten toteutumisesta. Raskaan metromatkan jälkeen kävimme hakemassa junaliput CCTV:n toimistosta. CCTV:n valtavat toimistotilat vakuuttivat projektin taustaresursseista. Odottelimme junaa tilavassa toimistossa nauttien samalla toimiston käytävällä tarjoillusta ilmaisesta työpaikkaillallisesta ennen kuin jatkoimme Lanzhoun junaan.
Ennen lähtöä luin Lanzhoun kuuluvan maailman 20 saastuneimman kaupungin joukkoon. Saavuimme asemalle iltapäivästä nukuttuani junassa aina puoli kahteen saakka. Savusumun sijaan Lanzhoun taivas oli poutainen, lämpötila noin 30 asteessa ja kaupungissa puhalsi kuiva viileä tuulenvire.
Välttävän nuudeliaterian (paikallista erikoisuutta “Lanzhou la mian”) jälkeen matkasimme bussilla kaupungin läpi kulkevan Keltaisen joen rantaan. Rannan tuntumassa oli laajoja puistoaluieita, jonne vanhukset olivat kokoontuneet pitämään oopperaesityksiä ja pelaamaan korttia. Aivan rannan vieressä oli useita kenttiä ilmeisesti vanhusten suosimalle pallopelille, “mén qiúlle”, joka vaikutti jotakuinkin kroketin ja petankin sekoitukselta.
Juna Dunhuangiin oli paljon ensimmäistä viihtyisämpi, tilaa enemmän ja ihmisiä vähemmän. Katselin ikkunasta radan vieressä avautuvia Keltaisen joen rotkomaisemia, joskin joki oli monin paikoin kuivunut pikkupuroksi. Keltainen joki teki Lanzhoustakin heti Pekingiä avaramman ja tavallaan viihtyisämmän, olipa joen vesi miten ruskeaa ja saastunutta tahansa. Kuulemma Pekingissäkin on aikoinaan ollut kaunis kanavaverkosto, mutta nyt se on kuivunut monin paikoin tyhjiksi ja haiseviksi uomiksi, aivan Tian An Menin lähistön turistikohteita lukuunottamatta.
Ensimmäinen päivä Dunhuangissa
Kaiken Liu Chaon kanssa käymäni säädön jälkeen olin sittenkin yllättynyt filmiryhmän ammattimaisuudesta ja järjestelyjen mittavuudesta. Kun taksi vei meidät junalta varmasti alueen parhaimpaan hotelliin aloin vakuuttua, että dokumenttia tehdään tosissaan. Saatuamme aamupalan huoneeseemme nukuimme puolille päivin, jonka jälkeen pääsin taas kokeilemaan puvustoani.
Käytännössä koko suuri hotelli näytti pyörivän filmiryhmän tarpeiden ympärillä. Aulan viereinen suuri kokoustila oli muutettu puvustamoksi. Itse aulaan oli asetettu ompelukone, jonka ääressä yksi nainen näytti väsäävän somisteita taukoamatta.
Myöhään iltapäivällä pääsimme kuvauspaikalle Dunhuangin luola-alueelle. Käytännössä päivä meni odotetusti odotteluun. Esitin arvon Sir Marc Aurel Steinia kahdessa lyhyessä kohtauksessa soolona. Ensimmäisessä leikittiin tulilyhdyillä luolan sisällä, toisessa valokuvasin vanhalla kameralla. Jee jee.
Näyttelijöitä dokkarin filmauksissa oli yhteensä parikymmentä, ja kaikkiaan henkilökuntaa noin sata (joista osa varmaan kaikki pääsivät näyttelemään eri massakohtauksissa). Ei siis ollut lainkaan yllättävää, että aikaa vapaaseen hengailuun muiden näyttelijöiden kanssa jäi riittämiin.
Ensimmäinen kokoainen työpäivä alkoi jo perjantaina tutuksi tulleilla säädöillä. Edellisiltana meille kerrottiin, että lähtö on kahdeksalta ja aamupala klo 7:20. Olin klo 7:30 valmis aamupalalle, kun Liu Chao kertoi, ettei aamupalaan ole enää aikaa. Ennen lähtöä pitäisi vielä sovittaa päivän kostyymit. Menin puvustamoon ja sanoin syöväni ensin aamupalan. Muutaman minuutin syötyäni agenttini tulee patistamaan minua puvustamoon. Meillä on kuulemma kiire. Syön patistelujen jatkuessa aamupalani loppuun ja kiirehdin sitten puvustamoon. Avustajat kertovat minulle kukin vuorotellen eri tavalla, millä puvulla aloitan.
Siirrymme autoon, jossa odottelemme vartin puvustamon porukan saapumista. Kaikki ovat autossa hiljaa, niin nuoret tanssijattaret kuin myös hieman minua nuoremmat munkkiäijjät. Kuuntelen suomalaisia tangoja, kunnes über-energinen kazakkiystäväni alkaa kovaan ääneen harjoittelemaan paperipussiinsa kirjoittamiaan lauseita. “Saanko tarjota drinkin?” “Voi vittu!” “Minä rakastan sinua!”.
Vähitellen intialaiskostyymeihin kääriytyneet tytötkin heräävät juttelemaan. Kaksi heistä opiskelee Lanzhoun yliopistossa vähemmistökulttuureja tanssiin erikoistuen. Puheliaampi heistä ei ole selvästikään han-kiinalainen, vaan näyttää ennemminkin keskiaasialaiselta. Lopulta he aloittavat kiivaan keskustelun Kiinan yliopistojärjestelmän älyttömyydestä, mitä en tosin täysin kykene seuraamaan.
Saavumme valtaville hiekkadyyneille. Puoli yhdeksältä ilma on vielä ihanan viileä. Mitään ei tapahdu pitkiin aikoihin, istumme vain minibussissamme ja odotamme.
Kuten tavallista, intialaiselta hippikoripalloilijalta näyttävä Happy Rat kyllästyy ensimmäisenä ja kaivaa laukustaan valkoisen frisbeen. Heittelemme frisbeetä hänen ja Liu Chaon kanssa pitkin hiekka-aavikkoa. Happy Rat on pukeutunut intialaiseksi henkivartijapalvelijakseni, minä taas paksuun villakankaiseen miesten pukuun unkarilais-brittiläiseksi tutkimusmatkailijaksi. Ainakin kiinalaisturisteille meissä riittää hauskuutusta.
Lopulta aavikolla tulee liian kuuma ja palaamme auton varjoon. Ensimmäinen kohtaus on pitkän aavikolla matkaavan kamelikaravaanin kuvausta, johon kaikkien pitää osallistua. Minulle sanotaan, että voin jäädä odottamaan. Istun pienelle dyynille juttelemaan nuoren naisavustajan kanssa. Juuri ennen karavaanin lähtöä meidätkin käsketään pukeutumaan pitkiin kirjaviin kaapuihin ja hyppäämään kamelin selkään.
Suojaan pääni muotoilemalla Marimekko-paitani turbaaniksi ja sulaudun karavaaniin. Dyyneillä kamelilla edestakaisin vaeltelu tekee pääni kipeäksi ja minulla on kauhea kusihätä. Kolmannen otoksen jälkeen hyppään lupaa kysymättä kamelin selästä ja suuntaan lähimmän dyynin taakse.
Palattuani saan kuulla, ettei minun tarvitse osallistua karavaaniin. Avustajat ottavat kaapuni, korjaavat sen alle jääneen professorinpukuni ja vievät Mari-paidan päästäni. Toinen avustaja ohjaa minut yhden ohjaajan luokse siihen malliin kuin minun pitäisi valmistautua kuvauksiin. Katselen nuoren tanssijattaren filmaamista dyynin päällä. Kuvausten loputtua minulle pahoitellaan turhaa aamupäiväreissua. Päähän koskee ja nenäni punottaa.
Iltapäivällä kieltäydyn pistämästä kumpaakaan esiintymisasuani päälle vielä puvustamossa. Dyyneille saavuttuamme hakeudun varjoon ja alan kuuntelemaan kiinan harjoituksia. Noin tunnin odottelun aikana Liu Chao tulee sanomaan kolme kertaa, että nyt pitää lähteä. Jatkan kuunteluja. Lopulta yksi ohjaajien avustajista pyytää minua pukemaan kiireellä toisen puvuistani. Puen sen rauhassa, ja jatkan odottelua. Pian toinen avustaja tulee ja pyytää minua vaihtamaan toiseen asuun. Pistän uuden puvun hitaimmat osat valmiiksi. Odotan, ja taas minua pyydetään vaihtamaan, varmasti lopullinen puku. Kiirehdimme kuvauspaikalle. Minua vastassa on juuri keltaisella jeepillä saapunut toinen avustaja, joka pyyttää minua nousemaan kiireesti jeeppiin ja vaihtamaan sittenkin sen toisen puvun. Ajamme toiselle kuvauspaikalle toisen ohjaajan kuvauksiin.
Ohjaaja, isomahainen viisikymppinen äijä käskee minua nousemaan kiireesti hevosen selkään. Tehtäväni on ratsastaa mahdollisimman kovaa hiekkadyynin harjalle kamelikaravaanin vierelle. Totuttelen hevoseen ohjaajan säätäessä kameroita ja karautan sitten dyyniä ylös satulalla pomppien. En tullut kysyneeksi kuinka pitkään minun tulee dyynin harjaa ratsastaa, joten jatkan hyvinkin kilometrin verran. Palattuani ohjaaja on jo muissa puuhissa, mutta saan eräältä avustajalta tietää kohtauksen onnistuneen, ja käskyn siirtyä jeepillä kiiresti toiselle kuvauspaikalle. Ei ole mitenkään filmitähtimäinen olo, työtahdista tulee lähinnä mieleen kavereiden inttikertomukset juoksemisen odottamisesta ja odottamaan juoksemisesta.
Neljän kohtauksen jälkeen olen jo poikki, mutta toisaalta tyytyväinen, että jotain tapahtuu. Viimeisen kohtauksen teemme vuorotellen nuorimman tanssijatytön kanssa kaukana dyyneillä. Olen tyytyväinen, että muiden nuorten näyttelijöiden ensimmäisen päivän välinpitämätön suhtautuminen on vähitellen murentunut. Nuori näyttelijätär Xiao Liun intoutuu kyselemään Suomesta, eikä hän enää vaikuta samalta diivalta kuin aamubussissa.
Autoille palattuamme muutama muu näyttelijä pyytää meitä mukaan lähistön keitaalle. Saavumme autolla korkeiden dyynien ympäröimään laaksomaiseen keitaaseen, jossa kasvaa palmuja ja pieni puutarha. Dyynien keskelle on rakennettu puiden ympäröimä kaunis pagoda, jota reunustaa puolikuun muotoinen lampi. Nousemme korkealle dyynille katsomaan auringonlaskua ja ihailemaan vihreää keidasta. Paikka näyttää mielettömältä, ihmeeltä.
Paluumatkalla hotellille keskeisin avustaja kertoo aamun alkavan taas klo 7:20 aamupalalla. Olen illallisen jälkeen kuolemanväsynyt ja menen vauhdilla nukkumaan. Maanantaina klo 7:20 olen jo käynyt suihkussa ja mainitsen Liu Chaolle, että ehkä hänen pitäisi kiirehtiä. Hän mumisee unestaan, että tänä aamuna on vapaata. Voi V, ajattelen, ja mainitsen vain, että olisi minullekin voinut kertoa. On yleinen vapaa-aamu.
Söimme isolla porukalla paikallisessa jurttaravintolassa mielettömän lounaan, johon kuului kymmenisen paikallista ruokalajia ja kolme keittoa. Kaikki olivat virkeitä ja rentoutuneita. Jurtassamme oli nuorten lisäksi vain isopartainen viidenkympin ylittänyt kiinalaisnäyttelijä. Hän puhui aina paljon ja yrittää aina heittää minullekin juttua, sekä valaista kiinalaisen kulttuurin erikoisuuksia.
Lounaskeskustelu koostui lopulta lähinnä kotipaikkakuntien selvittämisestä ja vieläpä mummojen ja ukkien muuttoliikkeitä myöten. Kiinassa sen täytyy olla vastaavissa tapauksissa varma keskustelunherättäjä, sillä ihmisten taustat ovat tosiaan erilaiset ja heidän kotiensa välimatka saattaa hyvinkin olla toista tuhatta kilometriä. Useilla aterioilla puhuttiin eri alueiden ja kaupunkien ja niiden ihmisten erikoispiirteistä. Aihe tuntui täysin loppumattomalta.
Lounaan jälkeen palasimme onnellisen täysinä aavikolle. Meillä oli Liu Chaon ja Happy Ratin kanssa vain yksi kohtaus, jonka jälkeen meille kerrankin selvästi annettiin lupa lepäillä rauhassa. Vaihdoin vaatteet hiljakseen autolla ja palasin takaisin aavikolle kuvausryhmän ja muiden lepäilevien näyttelijöiden pariin. Kuuntelin aavikon auringon paisteessa Ville Leinosen iskelmiä. Leinosen laulaessa “Katson autiota hiekkarantaa…” tunsin itseni pitkästä aikaa hyvin levänneeksi.
Lopulta palasimme samaan vanhaan häsläämiseen: Nopean illallisen jälkeen jatkoimme illan pimetessä takaisin luolatemppeleiden läheisyyteen. Kuvausryhmän valmistellessa kuuntelin kiinan harjoituksia, kunnes minut illan pimennettyä haettiin autolta ja asetettiin pousailemaan klassisten retkitelttojen ääreen.
Pisimpään vieneessä otoksessa istuin vain pohdiskelemassa nuotiotulen ääressä. Kohtauksien säätö jatkui ja jatkui, mutta en oikeastaan kyllästynyt nuotioon ja mielettömän kauniseen ympäristöön. Samalla olin kuvausryhmän ja kylän miesten lähes viisikymmenhenkiseksi paisuneen yleisön keskipisteenä.
Saavuimme takaisin hotellille juuri ennen puolta yötä. Ohjaaja lupasi meille vapaan aamun aina yhteentoista asti. Aamulla se kutistui kymmeneen. Ennen kahdeksaa avustajat olivat soittaneet Liulle neljä kertaa. Kuten yleensä, avustajat eivät tienneet mitä ohjaajat päättivät, vaan varmistelivat omaa tonttiaan meitä kiusaten.
Meidän ohjaajamme oli joka tapauksessa selvä poikkeus isomahaisten, avustajatytöille karjuvien viisikymppisten äijjien ohjaajajoukossa. Hän on reilu kolmekymppinen, hiljainen ja muut hyvin huomioiva. Kuvauksissa hän kuitenkin syttyi ja sääti parasta paikkaa loputtomiin. Aivan kuten hänen idolinsa Kubrick aikoinaan. En tosin ymmärrä miten hän oli noussut lihavien äijjien rinnalle.
Pari seuraavaa päivää olivat kevyitä ja ehdin lepäilemäänkin. Viidennen päivän saimme täysin vapaaksi, jolloin pääsimme erikoiskiertueelle Mogaon luolatemppeleihin. Vaikka vuoren sisään kaiverretut temppelit olivatkin tavallaan vaikuttavia, unohdin iltapäivään mennessä koko kokemuksen lähes täysin. Parin tunnin unien jälkeen jatkoimme kaupungille istuskelemaan ja illalla Dunghuangin kaupunginjohtajan vastaanotolle.
Luin reissun aikana kiinankirjasta kappaletta, jossa juuri kerrottiin kiinalaisten banquettien monista säännöksistä. Meidän banquetille porukka tuli shortsit jalassa ja hihattomissa paidoissa. Koska kaupunginjohtaja oli reilusti puoli tuntia myöhässä, jokainen pöytä ehti aloittaa syömisen ennen kaupunginjohtajan saapumista. Koska viina ja tupakkakin kuuluivat tarjontaan, eräs pöytäseuroista pelasi kovaäänistä juomapeliä isännän saapuessa. Kaupunginjohtaja osoittautui rennoksi veikoksi, joka piti lyhyen puheen ja antoi menon jatkua sitten entisellään. Kuten tapana on, hänen kanssaan kilisteltiin pariinkin kertaan illan mittaan. Lopuksi kaikki halukkaat, erityisesti nuoret taunssijattaret ja humaltuneet miehet (minä pakotettuna mukaanlukien) kävivät lavalla esittämässä kulttuuriohjelmaa. Meno oli siis aivan toisesta maailmasta kuin aiemmilla kiinalaisbanqueteillani kommunistipuolueen nuortenliiton vieraana.
Lyhyeksi jääneen yöunen jälkeen matkasimme perjantaiaamuna uuteen paikkaan autiomaahan. Ajoimme joen kuivunutta pohjaa hyvän matkaa muiden ihmisten ulottuvilta. Pysähdyimme erään nyppylän päälle ilmeisesti tähyilemään sopivaa kuvauspaikkaa. Silloin leveää kuivunutta joenuomaa pitkin meitä kohden käveli hoilaileva harmaantunut takkutukkainen nainen, kävelykeppiin nojaten ja repaleista turkkia kantaen. Näky oli kuin fantasiaelokuvasta, erakon saapuminen autiomaasta. Nainen kiipesi nyppylällemme ja alkoi laittamaan itseään edustuskuntoon. Vartissa hän oli kaivanut nyytistään yksinkertaiset kiinalaisvaatteet ja sutinut hiuksensa suoraksi. Ryhmämme vanha joviaali näyttelijäherra jututti hetken meitä lähestynyttä rouvaa: Hän oli reilu kuusikymppinen ja asui lähistöllä, mutta oikein muuta tietoa meidän ryhmän kiinalaisetkaan eivät hänen vahvalla murteella väännetystä mumisevasta puheesta ymmärtäneet. Lopulta aloimme vaihtaa paikkaa ja jätimme iloisen muorin kukkulalle. Kuivunutta joenuomaa jatkaessamme huomasin uoman laitakallioissa useita luolia. Rouvan kodin täytyi olla jossain siellä, muutaman kilometrin päässä lähimmästä asutuksesta, karussa autiomaassa.
Ylempänä joenuomaa virtasi jälleen vettäkin. Pysähdyimme kuvaamaan. Olin väsynyt. Tsemppasin itseni ratsastuskohtauksessa, jossa ratsastin kovaa vauhtia pitkin joenuomaa kohti kameraa. Otimme myös loputtomalta tuntuneita toistoja rämpimisestäni pitkäksi kasvaneella niityllä. Kävelimme lopulta Liu Chaon ja ohjaajamme kanssa takaisin autoille joenuomaa saadaksemme hyvin välttävän retkilounaan.
Iltapäivällä jatkoimme otoksia aina yhdeksään. Vasta iltapuoleen minulle valkeni, että kuvaamme seuraavana yönäkin. Ehdin nukkumaan 11:stä aamuyhteen, jolloin pakkasimme taas kamamme ja ajoimme lähes viisi tuntia kuoppaisia teitä läntisimpään Xinjiang-provinssiin. Saavuimme ennen auringonnousua valtaville kanjoneille keskellä autiomaata. Jylhien kanjoneiden välissä oli pelkkää hiekkaa. Vaikka matka oli ollut uuvuttava, olin onnellinen, että meidät oli raahattu taas yhteen uskomattomaan paikkaan.
Pousailin kamelinselässä väsyneenä kameralle. Tauoilla kulkemamme kanjonin varjopaikkoihin hakeutui useampi väsynyt näyttelijä nukkumaan aina siihen asti, kunnes meitä käskettiin taas siirtymään. Sain taas kerran esiintyä sekä alussa, että lopussa, joten kunnon unta kanjoneissa ei kauheasti ehtinyt kertyä. Kaikki olivat tietysti hieman ärtyneitä kamelien karkaillessa ja työpäivän venyessä unettoman yön jälkeen. Ennen puolta päivää saimme kuitenkin kuvaukset päätöksiin ja pääsimme aloittamaan saman uuvuttavan automatkan kuin kymmenisen tuntia aiemmin.
Lopulta minulle selvisi, että lähdemme saman päivän iltana kotiin. Söimme paluumatkalla Lanzhoussa hienossa paikassa samaa “Lanzhoun vedettyä tulista nuudelia”, ja jatkoimme sitten junalla kohti Pekingiä. Juttelin matkan vanhan näyttelijän kanssa, välillä taas konduktöörinaisten ja erään tiibetiläisen keski-ikäisen naisen kanssa, sen mitä hänen kiinastaan sain selvää. Juna oli uusi Peking – Lhasa –välin turistijuna, jossa matkasi myös useampia länkkäreitä. Olin kuitenkin tyytyväinen kun sain olla paikallisten ympäröimänä.
