Lopultakin luokkaan

Kaksi ensimmäistä opiskelupäivää meni arvatenkin byrokratian selvittelyyn. Pääsin maanantaina vain iltapäivän tunnille, jossa opiskeltiin kiinalaisten merkkien alkuperää ja osien nimiä. Tiistain pääsin opiskelemaan koko ryhmän kanssa. Tunsin itseni alusta alkaen liian vanhaksi pienten japanilaisten ja kasakkien keskellä; opettajakin oli tuskin vielä kahtakymmentäviittä. Ja tasokin hiukan liian matala.

Niinpä aloitin tämän päivän tasonvaihtokeskusteluilla opiskelijatoimistossa. Noin kymmenen minuutin haastattelun jälkeen sain luvan astua alemman keskitason kursseille. Ryntäsin vielä luetunymmärtämistunneille. Ensimmäisellä tunnilla saimme kolmen sivun tekstin luettavaksi 15 minuutissa, jonka jälkeen kävimme läpi kysymyksiä. En ollut varmasti ainoa joka olisi tarvinnut 5 minuuttia lisää. Jatkuvasti naureskeleva opettaja vaikutti kuitenkin hyvin ymmärtäväiseltä ja piti kaikki kärryillä koko tunnin ajan.

Ennen lounasta pääsin vielä uuteen perusluokkaani. Luokka vaikutti ensimmäisten tuntien jälkeen ihan eloisalta ja dynaamiselta, eikä sieltä varmasti tarvitse enää vaihtaa eteenpäin. Olin puolitoista viikkoa missattuani aika pihalla, mutta pitkän viikonlopun uurastettuani olen varmasti taas kärryillä.

Lounaan jälkeen juoksin kuuntelua ja puhumista lupailevalle (tingshuo) tunnille. Pieneen luokkaan oli ahtautunut hyvinkin 30 henkeä. Opettaja käynnisteli saapuessani DVD:ltä Zhang Yimoun “Tie kotiin” –elokuvaa (我的母亲和父亲). Zhang Yimoun esikoisohjaus on ehkä henkevämpi kuin hänen myöhemmät miekkaspektaakkelinsa “Hero” ja muut, mutta aika sentimentaalista ja hyvin hallituksen linjaan sopivaa maaseuturakkauden kuvausta sekin taitaa olla. Katsoimme kymmenisen minuuttia kerrallaan, jonka jälkeen keskustelimme tapahtumista ja uusista ilmauksista. Kahden tunnin tunteikkaasta elokuvasessiosta sai hyvän mielen pitkän koulupäivän päätteeksi.

Illalla näen vielä vanhoja koulukavereitani Marinaa, Heleniä ja Modia, ja monia heidän ystäviään kahvilla. Siihen asti täytynee siis opiskella.