Viikonloppua odotellessa

Viime viikonloppu meni tosiaan ulkoillessa. Perjantain keikan jälkeen olin ajatellut rauhoittua opiskelulle, mutta lauantai-iltana Helen sai houkuteltua Yu Gong Yi Shaniin brittiläisen DJ Goldien keikalle. Goldien keikka oli toisesta maailmasta kuin edellisillan kiinalaisbändin esitys: jos Second hand rosen keikalla oli kymmenisen valkonaamaa, niin Yu Gong Yi Shanin väki oli noin 80 prosenttisesti nuoria länkkäreitä. Paikka oli taaskin loistava dj-keikalle ja tällä kertaa porukka tanssikin tosissaan, toisin kuin Nils Petter Molvaerin ym. norjalaisten esiintyessä. Olimme liikkeellä vähän vanhemmalla porukalla, eli Helenin lisäksi mukana oli hänen ystävänsä Sam sekä pari muuta jo opiskeluista irti päässyttä kaveria. Muutenkin ihmiset olivat selvästi kypsempää ikäluokkaa kuin Wudaokoun baareissa.

Olin lupautunut sunnuntaina kielikaverini seuraksi CCTV3:n televisioitavaan päiväshow´un. Hän mainosti esitystä hyvänä mahdollisuuteena tutustua kiinalaiseen kulttuuriin, ja ehkä se sitä olikin. Shown perusteella kiinalainen televisiokulttuuri vain sattuu olemaan aika tylsää (Surprise surprise!) ja ainakin minun viihdekäsityksestäni vieraantunutta. Yksi toisensa perään jatkuneet esitykset olivat vahvasti nationalistisväritteisiä: välispiikeissä kiiteltiin yhteisiä ponnistuksia Sichuanin maanjäristyksen uhrien auttamiseksi ja ylistettiin yhteistä Kiinaa ja puoluetta. Pahimmillaan keski-iän ylittänyt kuoro lauloi naiivia ylistyslaulua kommunistiselle puolueelle ja yleisö heilutteli jonkin keskinkertaisen laulajatähden kuvia yleisössä - vaikka tunnelma oli oikeasti aika alhaalla.

Ainakin ymmärsin, että Yu Gong Yi Shanin elektro- ja dmb-keikat ovat älyttömän kaukana siitä, mitä kiinalaiselle, pääosin maaseudulla asuvalle tv-yleisölle tarjotaan. Perinteiset tanssit ja laulut, tylsät sokeripoptähdet ja koko kansan iskelmät pienillä vähemmistökansaesityksillä höystettynä näyttävät muodostavan sopivan kokonaisuuden sunnuntai-iltapäivän viihteeksi. Ehkä tuon kategorian viihde ei ole Euroopassa kovin erilaista, mutta ainakaan Puolueen ja kansakunnan mahtavuuden ylistys eivät muodosta pääosaa juontajien välispiikeistä. Olin ensimmäisen tunnin jälkeen todella tylsistynyt ja toinen tunti meni loppua odotellessa.

Viikko on taas mennyt opiskeluihin ja yhä vieläkin joihinkin kodinperustamispuuhiin. Parasta (ja opiskeluille pahinta) on, että saimme lopultakin langattoman toimimaan kotona.

Pistän alle päivä- ja yönäkymät 13. kerroksen ikkunastani yli University of Geoscienses (中国地质大学) -kampuksen. Kauempana kuvissa näkyy olympiakylä ja ns. lohikäärmeenpää-rakennus suurine videotauluineen.

Kirpputoriruusu!

Virallistin parin viikon hiljaiselon ja sairastelun loppumisen käymällä Second hand rose bandin (二手玫瑰) keikalla. Ystäväni Willie lainasi bändin levyn pari viikkoa sitten ja osti liput etukäteen, joten tiesin jo mitä odottaa. Vaikka levykin oli hyvä, keikka oli sittenkin parempi kuin osasin odottaa: kiinalaisyleisö tanssi hulluna bändin folk-rokin rytmiin, lauloi biisit ulkoa ja nauroi äärettömän karismaattisen laulajan jutuille. New Lucky bar nü ren jiellä (tyttökadulla) oli täyteen pakattu ja paikan periksi antava pomppulattia pakotti kaikki lavan lähelle pakkautuneet hyppimään samaan tahtiin.

Ehkä bändiä on vaikea verrata mihinkään suomalaiseen mutta sijoittaisin sen jonnekin CMX:n ja Absoluuttisen nollapisteen väliin. Iso harteikas solisti oli meikannut kasvonsa Pekingin oopperan tähtien tapaan ja hallitsi hienosti kiinalaisen oopperalaulun. Raskaita rumpuja ja bassoa säesti yksi tyyppi kiinalaisella torvella ja huilulla vuorotellen.

Second hand rose band oli ensimmäinen kiinalaisbändi joka todella yhdisteli kiinalaista musiikkiperinnettä välillä raskaaseenkin rokkiin. Solisti oli joka tapauksessa viishenkisen bändin tähti mielettömillä laulutaidoillaan ja kyvyllään ottaa kiinalaisyleisö välispiikeillään. Verrattuna aikaisempiin keikkareissuihini Pekingin suht kalleilla klubeilla (60 ¥ l. 6 € sisään) porukka oli vähemmän laittautunutta, ehkä vähän suomalaisten Absoluuttisen Nollapisteen fanien oloista väkeä. Pitkän keikan aikana tuskin kukaan yleisöstä liikkui paikaltaan, osaksi ehkä väenahtaudesta johtuen, mutta ehkä sittenkin pääasiassa koska jokainen halusi nähdä joka biisin alusta loppuun.

Pistän tässä, tässä ja tässä biisejä esimerkiksi. Ne on Kiinan google-korvikkeesta, Baidusta poimittuja linkkejä, jotka saa hakukoneella helposti haettua ja sitten omalle koneelle ladattua. Baidu on muutenkin loistava (vaikkei ehkä copyright-uskovaisten mieleen), koska sieltä saa kaiken kiinalaisen musiikin ilmaiseksi. Onkin sanottu, että niin kauan kuin google ei tarjoa Kiinassa mp3-hakupalvelua, niin se ei tule Baidua päihittämään.

Muuten juhlistin viikonlopun alkua viettämällä iltapäivän 798:ssa, Pekingin keskustan ulkopuolisella taidealueella. 798 on siis vanhaan metallitehtaaseen perustettu galleria-alue, josta on tullut suuri kaikessa suhteessa (ks.
aiempi postaus 798:sta). Parasta kuitenkin on, että aurinkoisena syyspäivänä alue on täydellinen hengailualue ilmaisine gallerioineen, tyylikkäine kahviloineen ja hauskoine pikkuputiikkeineen. Jos Pekingistä haluaa ostaa tuliaisia 20 kaverille, tuskin 798:n taidekauppoja parempia paikkoja voi löytää.

Alla pari kuvaa 798:sta...

Kohti viikonloppua, opiskellen

Vaikka en ollutkaan tällä viikolla kauheassa opiskeluvireessä, lopetin työviikon tyylikkäästi klo 22:15 kirjaston lukusalissa. Niihin aikoihin kirjaston alakerran lukusali suljetaan ja opiskelijat ajetaan kotiin. Luulen tosin, että muut eivät suuntaa ostamaan oluttölkkiä ja suklaakakkupalaa, vaan jatkavat opintoja dormitorioiden opiskelutiloissa, tai läheisessä 24/7 Mäkkärissä.

Ennen illan opintosessiota aloitin viikonlopun nukkumalla kolmen tunnin päikkärit. Heräsin erään vuokraemännän soittoon. Hän esitti vuokratarjouksen, josta en voinut kieltäytyä. Kerroin päätöksestäni pitkin hampain kämppikselleni Nicolakselle, joka ymmärsi tilanteen. Tietysti hänkin saa muutettuani oman huoneen, mutta toisaalta meidän yhteiselämä on ollut niin hauskaa ja harmonista, että varmaan molemmista yhteisasumisen loppuminen on myös ikävää.

Tunsin itseni viikolla laiskaksi opiskelijaksi katsoessani BBC:n dokumentin kiinalaisesta koulujärjestelmästä. Dokumentissa lukion kansallisiin pääsykokeisiin, gaokaoon, valmistuvan priimusoppilaan äiti oli ottanut kokeita edeltävän vuoden töistä vapaaksi. Vapautuneen ajan hän käytti auttaakseen tytärtään kaikin mahdollisin tavoin koevalmistautumisessa. Äiti laittoi tyttärelleen päivittäiset ateriat valmiiksi, yöopiskelua varten hän oli vuokrannut koulun läheltä huoneen. Dokumentin lopuksi kerrottiin tytön loistavista koetuloksista. Tie huippuyliopistoihin, mahdollisesti tänne meidän kulmille, oli vihdoin auki!

Myös tämänviikkoinen oppikirjan kappaleemme käsitteli koululaisten arkea. Jo alakoululaiset tekevät täällä pitkää päivää. Koulupäivä alkaa seitsemältä, tai viimeistään puolikahdeksalta ja kestää hyvinkin alkuiltaan. Harrastukset ovat tarkkaan suunniteltuja ja tulevaisuuden tavoitteita tukevia. Koulumenestys on koko perheen asia.

Pääsin tällä viikolla käymään paikallisella ala-asteella. Oppilaat pidetään aika kovassa kurissa, mutta toisaalta he ovat äärettömän innokkaita ja myös hyväkäytöksisiä. Asiat tehdään yhdessä. Urheilukentälle muodostettavat rivit ja jonot ja niiden yhtäaikainen liike olivat vaikuttavia. Kaikista kummallisinta oli kuitenkin nähdä armeijapukuiset vartijanuorukaiset pikkulasten keskellä, ilmeisesti valvomassa järjestystä. He ovat yksinkertaisesti kaikkialla missä on ihmisiä. Miksipä eivät siis myös alakoululaisten urheilukentällä.

Kiinalainen yhteiskunta ei yksinkertaisesti tue individualisteja. Gaokaoon valmistautuminen ei vaikuta kovin luovalta. Ulkoluku on keskeinen osa opiskelua. Vapaa-aika imetään koulukirjojen pänttäämiseen.

Toisin kuin meillä, täällä opiskelijat kunnioittavat vanhempia ja valtiovaltaa. Kasvojen antaminen vanhemmille on oikeasti tärkeää, samoin kuin kasvojen saaminen opiskelukavereilta ja opettajilta. Vanhemmilla tuntuu olevan paljon enemmän sanottavaa opintoalanvalintaan kuin meillä. Jo useammalta kaverilta olen kuullut, että bisnespuolen opinnot olivat käytännössä vanhempien valinta. Osalle myös palaaminen kotikaupunkiin opintojen loputtua on selvä juttu, pääasiassa koska vanhemmat niin toivovat. Siteet kotiin vaikuttavat aika vahvoilta. Varmasti yksi syy on siinä, että vanhemmat maksavat opinnot ja elämisen, eivätkä kiinalaisopiskelijat juuri käy töissä. Suomessa aika yleiseen "V..un väliä mitä ne musta ajattelee" -asenteeseen en ole pahemmin törmännyt. Eipä sellainen tosin taida yleisemminkään sopia kiinalaiseen maailmankatsomukseen.

Tämän päivän sää

Täällä on kylmä. Pidämme ikkunaa auki päivällä, jotta ilma vaihtuu, mutta illalla on tosiaan villatakkikeli.

Pois pahat puheet Pekingin ilmanlaadun palautumisesta olympialaisia edeltävälle tasolle. Taivas on ollut kirkas koko viikon ja päivisin saa nauttia lämmittävästä auringosta. Tai saisi, jos ei aina olisi luokassa tai kirjastossa. Ilmanlaadun muutos on viime vuoteen verrattuna päivänselvä.

Huomenna on vapaa aamu. Yritän muistaa ottaa pari kuvaa kampuksesta, ja siitä Pekingin sinisestä taivaasta.

Rikkaiden kampus

Täällä päätyy Suomen yliopistoarkea helpommin miettimään millaisissa taloudellisissa oloissa muut opiskelijat elävät. Kielten ja kulttuurin yliopiston (北京语言大学, lyhyesti Beiyu) kampuksen vajaa kahdeksan tuhatta opiskelijaa (?) ovat pakkautuneet melko pieneen tilaan, jossa on tarjolla laaja skaala palveluja ja asuntoja sen mukaan mitä kukin on valmis maksamaan. Tasoerot ovat melko suuret konferenssikeskuksen yli 300 e kuussa maksavista privaattihuoneista aina meidän vanhan ykkösrakennuksen, ja kiinalaisten vielä tiiviimmin majoittaman (4 hlöä/huone) kakkosrakennuksen melko vaatimattomiin oloihin. Samoin ruokailun voi hoitaa lähes kympin (€) per ateria maksavissa länkkäri- tai japanilaisrafloissa, tai hyvinkin alle 50 sentin metallitarjottimelle ladottavalla kanttiiniaterialla. Jotkut tosin selviävät vielä vähemmällä tekemällä ruuan itse dormissa.

Muistelen, että viime vuonna rahapuoli tuli lopulta selvästi esiin lounaspaikkavalinnoissa. Nautimme yleensä pitkän lounaan japanilais-eurooppalais-australialaisella porukalla. Alussa ei tullut mieleenkään että aina alle 2,5 euron jäänyt lounaamme olisi joillekin liian kallis. Ajan mittaan huomasin, että porukkamme oli ns. vieraita myöten aina hyvin länkkäripainotteinen. Lopulta aloin itsekin suosia meluisampia, rähjäisempiä ja tupakansavuisempia kanttiineja.

Siten löysin vasta aivan edellisen vaihdon lopulla nykyisen vakikanttiini jossa maksan ateriastani yleensä noin euron. Paikan hyvä puoli on, että eri salin viisi eri keittiötä tarjoavat erilaisia vaihtoehtoja, jolloin ateriasta voi maksaa vain noin 50 senttiäkin. En todellakaan usko, että paikan hinta on kenellekään oikeasti ongelma, joten sinne voi kutsua rauhassa myös kenet tahansa länsimaailman ulkopuolelta tulevan kaverin. Mikä parasta, ruoka on loistavaa ja palvelu nopeaa.

Vasta lomalla kiinalaisten kanssa jutellessani minulle selvisi, että meidän yliopistolla on Kiinassa maine hiukan paremman väen yliopistona. Olin aiemmin luullut opiskelevani varsin normaalissa mutta arvostetussa kieliin painottuneessa ja vaihtareita normaalia enemmän kouluttavassa opinahjossa. Vaikka Beiyu ei olekaan yhtä kuuluisa kuin läheiset Tsinghua ja Pekingin yliopisto, opiskelu täällä on ilmeisen kallista muihin valtion yliopistoihin verrattuna. Olin yllättynyt kuullessani yliopistomme kanttiinien olevan lähes tuplahintaisia muiden lähiyliopistojen vastaaviin. Syynä olemme me ökyrikkaat länkkärit, jotka emme välitä maksaako riisikulho 2 vai 5 senttiä, tai koko ateria 30 vai 80 senttiä. Kiinalaisystäväni kertoi normaalin pekingiläisopiskelijan selviävän arkisista ruokakuluistaan noin ¥ 400:lla (40 €) kuussa kun taas täällä saa varata aterioihin tuplasti enemmän. Ilmeisesti kaikki muutkin palvelut ovat yläkanttiin hinnoiteltuja. Luulen kuitenkin, että paikalliset Beiyun opiskelijat maksavat opinnoistaan paljon ulkomaisten 2300 euron lukuvuosimaksuja vähemmän. Muissa lähiyliopistoissa lukuvuosi maksaa kuulemma 700-800 euron luokkaa.

Lomalla tosin aloin epäillä elämmekö me länkkärit sittenkään taloudellisesti niin eri todellisuuksissa kuin paikalliset. Tapasin useita kirjastossa päivittäin näkemiäni kiinalaisia Chaoyang-alueen yökerhossa, jossa oli lähes Suomi-hinnat, aina viiden euron sisäänpääsystä lähtien. Toisaalta heillä voi olla omat hintansa tai kontaktinsa klubeihin, eivätkä he siten maksa sisälle samoin kuin me satunnaisesti klubbailevat länkkärit. Esimerkiksi alueemme Wudaokoun pääklubi Propaganda ei koskaan pidä pääsylippuhintoja esillä, vaan hinta määräytyy pärstäkertoimen mukaan. Kuulemma kaikki kazakstanilaiset pojat maksavat sisälle halutessaan 200 ¥ (20€), koska kasakkijengit ovat tapelleet itsensä ulos jo tarpeeksi usein.

Löysäilyviikko

Ei kaduta, että lomaviikko on mennyt pääosin yliopistolla ja kaupungilla hengailuun. Yksi keskeinen syy on, että hajotin (siis ilmeisesti venäytin) torstaina olkapääni futiskentällä, enkä ole sen jälkeen ollut kovin vireässä kunnossa; huulikin turposi samassa tärähdyksessä, mikä tosin varmaan vain kaunisti alkuperäistä versiota.

Keskiviikkona olin ehtinyt kiertää katsomassa kämppiä ja viettää illan Modern Sky -festareilla. Valitettasti pääsimme pienen bussisekoilun jälkeen perille vasta pimeän tultua, enkä siis saanut otettua kunnon festarikuvia. Olin odottanut elektropainotteisempaa ja erikoistuneempia bileitä, mutta festarit tarjosivatkin musiikkia aina Kiina-rokista teknoon. Ikävä kyllä, en voi sanoa olleeni kovin vaikuttunut. Kiinnostavinta olikin nähdä kiinalaista festariyleisöä ja heidän innostustaa parista kiinalaisesta rock-yhtyeestä, jotka muistuttivat minusta lähinnä Eppu Normaalia tai Popedaa. Festarikansa oli meidän yliopiston perusopiskelijoita tyylikkäämpää pillifarkuissaan ja printtiteepaidoissaan, joillakin oli jopa suuria, Kiinassa harvinaisia tatuointeja. Mitään lävistettyjä kiinalaispunkkareita Modern Skyihin ei ollut eksynyt. Ilmeisesti he olivat valinneet perinteikkäämmät Midi-festarit, jotka olivat käynnissä yhtä aikaa toisaalla.



Torstain vietin yliopiston huudeilla kämppää etsien. Illalla Helen sai houkuteltua Pekingissä pyöriville pohjoismaisen musiikin NOTCH08-festareille. Olin itsekin aika innoissani kun pääsin näkemään norjalaisen Nils Petter Molvaerin livenä tyylikkäällä YuGongYiShanin （愚公移山）lavalla. Paikka oli täynnä humanistiopiskelijoiden näköisiä kiinalaisia joiden joukossa oli lisäkseni joku muukin hassu pohjoismaalaisen näköinen keltatukka. YuGongYiShan on paikkana hieno, suljetun puistoalueen muurin viereen rakennettu keikkapaikka, joka toi punaisine samettiverhoiluineen mieleen Berliinin Volksbühnen Roter Salonin. Paikan päällä joukkoomme liittyi romanialainen Michael ja indonesialainen ystäväni Budi, joka on kauhean innostunut kaikesta pohjoismaalaisesta.

Elektropainotteisen illan paras esiintyjä oli sittenkin viimeisenä soittanut Shining, joka tosin veti selvästi liian raskaan keikan kiinalais-kansainväliselle yleisölle. En ole aikoihin innostunut metallista, mutta Shiningin saksofonilla liikkeelle lähtenyt mättö oli vaikuttavaa. Taisin olla paikan ainoa joka innostui keikasta. Olisin ollut kerrankin valmis jatkamaan iltaa, mutta valitettavasti koko muu porukkamme suuntasi aamutöihin ja sai minutkin palaamaan ennen kahta dormille.