Blogspot blokattu

Blogspotin blokkaaminen on varma kevään merkki Kiinassa. Kampuspäiväkirja on siirtynyt Vuodatuksen palvelimen alle osoitteeseen : http://weishenme.vuodatus.net/.

Pekingin jenkkiäijjät

Jos minulla on ennakkoluuloja jotain ihmisryhmää kohtaan, niin kaipa sitten amerikkalaisia äijjiä. Havahduin asiaan alkuviikosta, kun Will, Oklahomasta, syvältä Yhdysvaltojen keskilännestä tuleva vanha luokkakaverini asui alkuviikon luonani.

Willin avoimuus ja kyky sulautua paljon minua paremmin kampuksen etnisesti erottuviin porukoihin on todella ihailtavaa. Opiskellessemme yhdessä pari vuotta sitten Will pysyi koko lukukauden kampuksen rupuisimmassa stipendiaattien dormikompleksissa kun minä muutin sieltä kivaan kämppään kolmen yön jälkeen. Vajaan puolen vuoden aikana Will päätyi viettämään kosteat iltansa isojen mustien afrikkalaisten dormibileissä, tai mikä vielä vaikuttavampaa, puhelinkopin kokoisten ja kauttaaltaan tatuoitujen "islandersien" kanssa mekastaen.

Palattuaan nyt viikoksi tänne, tapasin hänet ensimmäisellä kerralla aamuyöstä paikallisella nakkikipsalla samoissa porukoissa, keskellä hirviömäisen kokoisia, ympäripäissään olevia tongalaisia, fijiläisiä, micronesialaisia ja samoalaisia rugbyjyriä. Minun kokoistani Williä ei ollut vaikea erottaa blondissa siilitukassaan päätä pidempien tatuoitujen mustien kehojen keskeltä.

Will oli saanut kirjallisuuden opintonsa päätökseen ja on nyt suuntaamassa New Orleansin heikommin menestyville alueille opettamaan. Hän jos kuka tulee niissä porukoissa pärjäämään.

Ehkä etniset erotteluni tuntuvat vähän kärjistetyiltä, mutta Pekingissä värillä on tosiaan väliä. Mustat ovat paljon tarkemmassa vartioiden valvonnassa, baarien sisäänpääsylinjauksista puhumattakaan. Will kertoi päässeensä valkoisen kaverinsa kanssa ilmaiseksi lähiklubillemme, muuta yrittäessään sisään islandersien porukassa, sisäänpääsy oli jokaiselle, Will mukaanlukien, 10 euron pintaan (80 rmb). Sen lisäksi, että väri tarkoittaa vähemmän rahaa, se myös määrittelee ketä tapaat (mustana tapaat vähemmän eri maiden aasialaisia, for sure) ja missä koet itsesi tervetulleeksi.

Will lähti eilenaamulla eteenpäin vietettyämme yhdessä kaksi pitkää aamupalaa ja muisteltuamme vanhoja hyviä aikoja luokkakaverimme Modin kanssa lounastaessamme. Sain häneltä lahjaksi Keskilännen intiaanien "dream-catcherin", jonka aion ripustaa pikapuoliin sänkyni yläpuolelle.

Toinen jenkkiäijjäystäväni on kuin toisesta maasta, mutta rakastaa Amerikan Yhdysvaltoja aivan Williä vastaavalla intohimolla. Eksplisiittisen nykiläishomohabituksen omaava Jesse on harvoja, jotka täällä ovat kiinnostuneita puhumaan politiikasta, yhteiskunnasta ja kulttuurista, ja jolla on myös paljon kiinnostavaa ja avartavaa sanottavaa, erityisesti Yhdysvalloista. Opiskelemme Jessen kanssa paria kurssia yhdessä ja käymme nykyään aika usein yhdessä ulkona ja syömässä, yleensä israelilaisen pulpettikumppanini Tirzan ollessa mukana. Columbiaan kv-politiikan maisteriopintoihin suuntaava Jesse on minua paremmin selvillä Lähi-idän tilanteesta, ja siten olen saanut seurata useita kiinnostavia keskusteluja Lähi-idän lähihistoriasta ja nyky-Israelin kuvottavasta sisäpoliittisesta vallanjaosta.

Käymme toistuvasti, vaihtelevalla porukalla, keskustelun monikulttuurisessa yhteiskunnassa elämisestä. Tirza, vaikkakin hyvin Isrealissa vasemmalla, pitää muslimien kanssa rinnakkain asumista mahdottomana. Samansuuntaisia mielipiteitä saimme kuulla toissaviikonloppuna berliiniläiseltä ystävältämmekin, jonka mukaan turkkilaisvähemmistö on tuonut aivan liikaa ongelmia saksalaisille. On kiinnostavaa, että argumenttien etsiminen etnisesti pluraalien yhteisöjen puolesta jää joko minulle, homogeenisessä lintukodossa ikänsä asuneelle, tai New Yorkin monimuotoisuudessa kasvaneelle Jesselle.

Joka tapauksessa, fiksujen, Amerikalle rakkauttaan vannovien äijjien tapaaminen on yksi avartavista Peking-kokemuksista. Pekingissä Amerikka on lähempänä kuin Helsingissä.

Ai Wei Wei - vaarallinen tiedonkerääjä

Kirjoitan Ai Wei Weista, koska hän on suorasanainen kiinalainen ajattelija. Täällä heitä ei livenä tapaa, ja netistäkin heidän löytämisensä on vaikeaa, kirjakaupoista puhumattakaan.



Kokeellisena taiteilijana tunnettu Ai asui suurimman osan 80-luvusta New Yorkissa ja palasi sen jälkeen Pekingiin, missä oli perustamassa kokeellisten taiteilijoiden ns. East Villagea. 90-luvulla hän julkaisi sen ajan taiteilijoita kuvanneet teokset Black cover book, White cover book ja Grey cover book.

Ai osallistui alussa Olympia-Kiinan symbolin, Linnunpesä-stadionin suunnitteluun, mutta irtisanoutui myöhemmin reaktiona Kiinan hallinnon olympialaisten valmistelujen aikaisiin sortotoimiin. Jälkeenpäin hän kieltäytyi kaikista olympialaisiin liittyvistä tehtävistä ja kritisoi mukana olleita taiteilijoita, erityisesti elokuvaohjaajia Steven Spielbergiä ja Zhang Yimouta taiteilijan moraalisen vastuun unohtamisesta:

"All the shitty directors in the world are involved. It's disgusting, I don't like anyone who shamelessly abuses their profession, who makes no moral judgment. It is mindless.".

Lisää Ain olympia-kritiikistä voi lukea esim. Guardianin haastattelusta.

Nyt Ai on pinnalla aloitettuaan tänä keväänä tutkimukset viime vuonna Sichuanin maanjäristyksessä kuolleiden koululaisten lukumäärästä. Kvantitatiivista tietoa rakastavassa Kiinan hallinnossa tällaisen asian pitäisi jo olla selvillä. Julkaistut listat ovat kuitenkin ristiriitaisia, ja luvut kuolleiden ja kadonneiden määrästä ovat jääneet hämäriksi. Sichuanin maakunnan Opetusviraston mukaan kuolleita koululaisia oli 6,376, kadonneita 1,274 ja haudattuja 1,107. Valtionviraston ja Sichuanin hallinnon luvut eivät anna juuri käsitystä menehtyneiden määrästä: valtion luvut osoittavat 69,227 kuollutta ja 17,923 kadonnutta kun taas Sichuanin hallinto julkaisi nimilistan 19,065 kuolleesta.


Ai Wei Wein tiedonkeräys on herättänyt suurta sympatiaa kiinalaisissa, joille maanjäristys oli kansallinen tragedia. Maaliskuun 12. päivästä lähtien Ai on julkaissut blogissaan aina vain kasvavaa listaa järistyksen uhreista. Ai haki bloginsa kautta vapaaehtoisia tiedonkerääjiä ja sai satoja hakemuksia ympäri Kiinaa.

So far so good. Miksi Kiinan hallinto suhtautuu penseästi tiedonkeräämiseen? Ain mukaan syynä voi olla koulurakennusten heikko laatu, joka johti juuri koulurakennusten totaalisen luhistumiseen. Tietoja Ai Wei Weille kerääviä vapaaehtoisia on peloteltu, pidetty pidätettynä yön yli ja jopa käsketty poistumaan järistysalueelta. Koulujen rehtorit, joilta on kysytty tietoja kuolleista, eivät suostu vastaamaan.

Ai Wei Wein kokoama lista poistetaan jatkuvasti hänen blogistaan, mutta hän jatkaa listan päivittämistä.


Päivitys: Päivä myöhemmin, 6.5.09, Hesari uutisoi Kiinan valtionhallinnon julkaisseen oman listansa. Valtiollinen lista vastaa numeraalisesti hyvin Ai Weiwein listan tämän hetkistä tilannetta. Onko tämä nyt jonkinlainen merkki kiinalaisen kansalaisyhteiskunnan piilevästä voimasta...?

The Greatest Wall of China

En ole kirjoittanut blogia pitkilleen. Ehkä siihen tarvitaan suurempaa turhautumista tai kiinnostusta kertoa omista kuulumisistaan, kuin mitä elämäni on viime viikkoina tarjonnut.

Nyt olen ärtynyt. Traagista, että ärtymiset ovat nykymaailmassa peräisin lähinnä teknisten laitteiden toimimattomuudesta. Niin nytkin – tai ehkä ei sittenkään.

En ymmärrä, miksi Bulloger.com (kiinalaisten ajattelijoiden suosima, alkuvuodesta Jenkkeihin siirretty blogiportaali) tai China Digital Times (negatiivista Kiina-uutisointia suoltava jenkki-sivusto) eivät avaudu edes suomalaisen proxy-palvelimen kautta. Kärsin samasta ongelmasta jo aiemmin, mutta luulin sen jo selvinneen ennen vappua. Mutta nyt ainoat tietämäni vaihtoehtoisia tietolähteitä Kiinasta tarjoavat kanavat ovat saavuttamottomissani. Pah.

Kuinka Kiinan “Great Firewall” voi estää ns. kiellettyjen sivustojen aukaisemisen jos olen kirjautunut selaimelleni (Firefoxille) suomalaisen proxyn läpi? Luulin, että teknologinen kehitys on aina valtiokontrollia ja valtiollisia poliittisia linjauksia edellä. Kertokaa, että niin on edelleen, myös Kiinan nettisensuurin kohdalla.

Tervetuloa töihin kaunokainen!

Danwei tarjosi taas kiinnostavan linkin 2000-luvun kiinalaisuuden ytimeen. Maan arvostetuimman yliopiston Beidan (Pekingin yliopisto) terveystieteiden keskus vaatii opiskelijoiltaan hyvän opiskelusuorituksen lisäksi myös sopivia mittoja menestyvälle terveystieteilijälle. Ylipainoiset tai alimittaiset (miehet alle 160 cm, naiset alle 150 cm) älkää siis vaivautuko hakemaan.

Erään kansalaisjärjestön kritisoitua uusia kriteerejä yliopisto vastasi, että uudet standardit ovat tehty, koska alimittaisilla ja ylipainoisilla on suurempi riski päätyä valmistumisen jälkeen työttömäksi. Heidät on siis parempi karsia jo alkuvaiheessa.

Yliopiston arvio huonommista työllistymisnäkymistä ja uudet sisäänpääsykriteerit varmasti helpottavat alimittaisten karsiutujien tulevaisuudennäkymiä. Mutta mikä tärkeintä, Pekingin yliopiston maine valtatienä työelämän huipulle säilyy.

Kukaan kiinalaisia työilmoituksia seurannut ei varmasti ylläty edellisenkaltaisista uutisista. Esimerkiksi englannin opettajaa haettaessa voidaan mainita, että kaukasialainen ulkonäkö on tarpeen. Agenttina toiminut kiinalainen ystäväni haki yhdessä vaiheessa valtionhallintoon englannin opettajia, "only white faces"-kriteerillä. Kuuntelin vierestä kun aasialaisperäiselle aussille tuli pakit väärän värin takia. Niinpä minullakin on todennäköisesti paremmat työllistymismahdollisuudet englanninopettajaksi kuin afro-amerikkalaisella englantia äidinkielenään puhuvalla, aasialaisperäisistä puhumattakaan. Silmien väri ratkaisee usein enemmän kuin puhdas aksentti.

Tällainen todellisuus työmarkkinoilla on osittain yhteydessä edellisessä postauksessa mainitsemaani huolehtimiskulttuuriin. Lähipiiri huolehtii Kiinassa omasta kersan parhaasta myös siksi, koska kukaan muu ei sitä tee. Erityisesti oma perhe tekee parhaansa, ja usein enemmänkin, varmistaakseen läheistensä menestyksestä raaoilla työmarkkinoilla.

Mutta ennen kaikkea työmarkkinoiden viidakon lait ovat seurausta 1800-luvun Eurooppaan verrattavista työläisten oikeuksista. Toisin sanoen, mitään korkeamman tahon työläisten puolustajaa ei ole. Järjestäytyminen on sosialistisen Kiinan musta aukko. Täten jos minkälainen syrjintä on käytännössä mahdollista.

Käytännössä viidakon lait ovat johtaneet siihen, että kauniit syövät rumat, ja röyhkeät ujot. Nuorena ulkonäöllä hankkii helposti ekstraa, vaikkei ala olisikaan ihan mallin työtä. Ja loppuen lopuksi, villit työmarkkinat jättävät ulkopuolisille Kiinasta kuvan kovana yhteiskuntana, jossa kyynärpäitä on parempi oppia käyttämään heti lentokentän taksijonosta lähtien.

Huolehtimisyhteiskunta

Kiinasta saa hyviä otsikoita teemalla “kuinka auktoriteetit valvovat”. Esimerkiksi poliisi ja informaatiovirastot valvovat ettei kukaan loukkaa valtion informaatiolinjaa. Lukio-opettajat valvovat etteivät oppilaat seurustele, ja vanhemmat valvovat kenen kanssa yliopiston jo päättäneet seurustelevat. Yliopisto valvoo, ettei opiskelijoiden fyysinen kunto pääse rapistumaan tai että opiskelijat eivät rieku öisin ulkona tai toisen sukupuolen asuintiloissa, edes viikonloppuisin. Ja naapurit valvovat… no valvovat vain tavan vuoksi ja kertovat sitten emännälle vuokralaisten elintottumuksista.

Täällä valvominen on kuitenkin huolehtimista. Poliisi huolehtii yleisen järjestyksen säilymisestä, lukio-opettajat oppilaiden opiskelumenestyksestä ja vanhemmat vain yleisesti lastensa pitkän tähtäimen onnellisuudesta. Ja naapurit huolehtivat… no huolehtivat vain asuinympäristön tuttuudesta. Huolehtiminen ei kuulosta ollenkaan niin kauhealta.

Kiinalainen välittäminen on pitkälti huolehtimista. Yllätyn usein kun semi-tutut yliopistokaverit muistuttavat pukeutumaan tarpeeksi lämpimästi, tai juomaan kuumaa vettä säännöllisesti. Ravintolasta lähdettäessäkin vieraille toivotetaan aina: Kulje varovasti, 慢走。Yllätyn tietysti vain enemmän kuullessani yliopiston huolehtivan opiskelijoiden fyysisestä kunnosta, tai lukio-opettajien raportoinneista lukiolaisten seurusteluyrityksistä.

Ehkä kiinalaisten suhtautuminen voi usein tuntua ns. ylihuolehtimiselta, mutta huolehtiminen on myös sitä mitä me suomalaiset olemme vapauden myötä menettäneet. Kukaan ei puutu vakavasti siihen mitä päätät opiskella yliopistossa, tai onko teini-iän seurustelukumppani sopiva. Meilläpäin saa tehdä itse päätökset ja viettää vapaa-aikaansa vapaasti. Tuskin kukaan voi väittää, ettei myös vapaus joskus ahdistaisi.

Ei minusta mitään kontrolliyhteiskunnan ylistäjää ole tullut, mutta täällä voi nähdä kontrollin, valvomisen ja huolehtimisen hyvätkin puolet. Täällä monet teini-iän ylilyönnit ja dokailuillat jäävät väliin (oli se sitten hyvä tai ei…). Tuntemillani nuorilla on aika selvät tavoitteet ja suhteellisen turvallinen ja läheinen perhepiiri. Rajat ovat paljon selvemmät kuin nyky-Suomessa. Kiinalaisen huolehtimissuhteen edellytyksenä on myös tottelevaisuus ja auktoriteettien arvostaminen, joita meilläpäin ei suuremmin arvosteta, ainakaan 80-luvulla syntyneiden piireissä.

Mutta on päivänselvää, ettei kiinalaisilla ole samanlaisia vapauksia kuin meillä. Osaa kontrollista, vähemmistömielipiteiden tukahduttamisesta puhumattakaan, on paha perustella edes väenpaljoudella. Mutta täällä myös ymmärtää, miksei yli miljardin ihmisen ylikansoitetussa maassa kontrollia voi mitoittaa yhtä tarkasti kuin viiden miljoonan, oikeuksistaan huolehtimaan tottuneen individualistin onnelassa.

"Kiinalaiset syövät kaikkea muuta paitsi lentokoneita"

Pikkusiskoni kyseli blogikirjausta ruuista. Kävin äitin kanssa lomalla monissa hauskoissa ruokapaikoissa, mutta en valitettavasti ottanut itse kuvia. Voisin lisätä kuvat joskus kun ne Suomesta saapuvat.

Oppitunneistani ikävän moni on tylsiä. Onneksi toinen pakollisista, kuuntelun ja puhumisen kurssi tarjoaa useammat hyvät naurut joka kerta, kiinalaisen kulttuurituntemuksen syventämisestä puhumattakaan.

Tosin tällä kertaa oli nauru kaukana, kun semi-hullu, mutta sitäkin hauskempi opettajamme alkoi kertomaan kiinalaisen ruokakulttuurin ääri-ilmiöistä otsikolla "除了飞机中国人都吃“， eli "Kiinalaiset syövät kaikkea muuta paitsi lentokoneita" . Pohjoisen koira-aterioista siirryimme pehmeästi opiskelemaan Etelä-Kiinan nisäkkäiden tarjoamia makuelämyksiä.

Suosikkini oli ruokalaji nimeltään "kolme kirkaisua" (三声叫）. Tämän ruokalajin nimi on loogisempi kuin haluattekaan uskoa:

1. kirkaisu: otetaan hiirenpentu puikoilla astiasta.
2. kirkaisu: kastetaan hiiri chilikastikkeeseen.
3. kirkaisu: otetaan ensimmäinen puraisu (jonka tulisi siis lopettaa kirkaisut).

Pureskelkaa hetki. Konkreettisemmin tähän, kuten moniin muihinkin eksoottisuuksiin, voi tutustua Guangdongissa eli Kantonissa. Suorat lennot Finskillä ruokapöytään.

Tauolla paremmin kiinalaista ultrakulinarisimia tuntevat luokkakaverit kertoivat vielä juttuja sikiönsyönnistä. Ne toisen käden lähteisiin pohjautuvat jutut ohitan herkkua tarkemmin ajattelematta aina niin kauan kuin saan ruokalajin olemassaolosta paremman varmistuksen.

Joka tapauksessa kiinalaisen ruokakulttuurin lonkerot ulottuvat kauemmaksi kuin pohjoinen mielikuvitukseni uskaltaa kurottaa. Ruokakulttuurin erot heijastavat myös tavallaan muidenkin Kiinan ja lännen kulttuurierojen syvyyttä. Joidenkin arkipäiväisten tapojen ja tottumusten ymmärtäminen on vaikeaa. Syyt löytyvät varmasti usein historiasta, ja kulttuurierojen kanssa toimeentuleminen vaatii tosiaan pohtimaan pohjoiseurooppalaisen kulttuurimme perusteita. Esimerkiksi, miksi me emme syö hiiriä? Edes kuolleita hiiriä?

我爱中国。。。 Eli: Rakastan Kiinaa...

Viime aikoina kiinalaisten patrioottisuus on alkanut nyppimään. En ole koskaan tykännyt patrioottisuudesta, mutta en uskonut sen sinällään häiritsevän opiskelurauhaani. Isänmaanrakkaudestaan avautuvat kiinalaisnuoret, tai Yao Mingin elinkaaren ulkoa osaavat ala-asteelaiset, ovat vain olleet suloisia viattomuudessaan..

Mutta aloitettuani tällä lukukaudella uutistenlukukurssit olen menettänyt kontrollin kiinalaisten patrioottisuusannosteluun. Nyt olen velvoitettu lukemaan älyttömiä artikkeleja joihin jokaiseen on lähes poikkeuksetta piilotettu patrioottinen kannustusviesti. Usein piilottaminenkin on unohdettu, ja kirjoittajat olettavat lukijoiden olevan iloissaan Kiinan kehityshehkutuksesta tai valtiomiesten ahkeruudesta.

Usein tekstit pitää lukea useaan kertaan, etsiä käännökset reilulle 50 uudelle sanalle, ja vieläpä päntätä idioottimaisten lauseiden rakenteita – vain kieltä oppiakseen.

Olen saanut itseni yhä useammin kiinni miettimästä montako kertaa voisin skipata tunnit, että pääsisin kurssin vielä rimaa hipoen läpi. Tai kuinka paljon oppisinkaan lukemalla itse valitsemaani romaania kiinaksi. Mutta toistaiseksi olen mennyt tunneille aina kuin mahdollista.

Olemme lukeneet tekstejä Yao Mingin isänmaanrakkaudesta, kiinalaisen Haier-yhtiön Amerikan valloituksesta ja kiinalaissiirtolaisten halusta palata Kiinaan. Vaikuttavat ehkä viattomilta aiheilta, mutta kun asiaa kelaa, niin huomaan ettei aihetta unohdeta juuri yhdessäkään tekstissä. 中国， 中国，Kiina sitä, Kiina tätä. Kiina on yksi toimija.

Onneksi on kahvitauot ja ympärillä ihmisiä kenelle valittaa. Tunneilla sitä on turha aloittaa.




Yritin ladata kuvaa Linnunpesästä beijingsolympicfan.com –saitilta, mutta jopa Bird´s nest google-haku on liian rankkaa kamaa kiinalaisille sensoreille. Ideologinen (ja siksi sensitiivinen) keskus on todellakin siirtynyt Tiananmenilta Linnunpesälle, olympia-aikakauden ikonille.

Äiti kylässä

Blogipäivitykset jäivät viime viikkoina tekemättä, kun opiskeluilta jäänyt aika meni äidin kanssa Pekingin ja Xianin ihmettelyyn. Peking-nähtävyyksien lisäksi kävimme tosiaan kolmen päivän junareissulla Xianissa, läntisen Shaanxi-provinssin pääkaupungissa. Äidin vierailussa oli myös se hyvä puoli, että tulipa taas kerrattua Pekingin nähtävyydet ja esittelykelpoiset ravintolat.

Xianin reissuista olin saanut kuulla etukäteen monenlaisia vinkkejä. En ollut aiemmin innostunut kuluttamaan edes päivää kuulemma ylimainostettujen Terrakotta-sotilaiden katseluun. Nyt äidin vieraillessa retkeen oli hyvä syy. Loppuen lopuksi terrakottasotilaat oli hauska ja avartava nähtävyys, samoin kuin muutkin Xianin museokierrokset. Qin-dynastian aikaiset (221-207 eaa.) sotilaspatsaat kertovat karulla tavalla Shi keisarin vallasta ja sen aikaisesta asioiden arvojärjestyksestä (patsaat kun rakennettiin suojelemaan keisaria tuonpuoleisessa).




Vietimme terrakotta-sotilailla sateisen perjantain, jolloin paikka oli varmaan harvinaisen tyhjä. Muita kulttuurikohteitamme Xianissa olivat Hanyanglingin han-dynastian aikaiset patsaskaivaukset; Beilin （碑林）-kivipaasimuseo kiinalaisen kirjoitustaidon kehittymisestä; moskeija muslimikaupunginosassa ja rumputorni.

Kaikki kohteet olivat tutustumisen arvoisia, mutta erityisesti mieleen jäi pieni kiinalaistyylinen moskeija, joka sisälsi kauniin kiinalaisen puutarhan.






Myös Beilinin kiviin kaiverretut kirjoitukset olivat loppuen lopuksi vaikuttavia. Saimme museossa oppaaksemme paikallisen opiskelijan, joka selitti asiantuntevasti kirjoitusten taustoja. Vaikka kiinan merkkejä täyteen raapustetut kivipaasit eivät sinällään ole kovin kummoisia, auttavat ne kuitenkin ymmärtämään kiinalaisen kulttuurin pitkää ikää ja jalostuneisuutta. Museossa oli mm. konfutselaisuuden keskeisimmät teokset kiveen kirjoitettuna noin 1500 vuoden takaa. Mitä meillä eurooppalaisilla on niiltä ajoilta? Xianin museot auttavat todellakin ymmärtämään miksi kiinalaiset ovat niin ylpeitä pitkästä historiastaan.




Vietimme yhden Xian-päivän kaupunkia katsellen, jolloin päädyimme myös paikalliselle lintutorille. Lintujen lisäksi tarjolla oli monenlaisia eläimiä, enemmän tai vähemmän pöyristyttäviin häkkeihin tungettuina. Joka tapauksessa eläinmarkkinat olivat kiinnostava nähtävyys, vaikka olinkin päätynyt vastaaville paikoille aikoinaan Wuhanissa ja pari kuukautta sitten Kunmingissa.









Lintuja ja kaloja



Xianin keskusaukio kellotorneineen

Yksi 16 miljoonasta

Hävitin pari päivää sitten toisen pyöräni, hienon Giantin, aivan yliopiston länsiportin ja äitin hotellin tuntumassa. Harmittelin tappiotani viime päivät, kunnes urpekingingiläinen opettajani tokaisi tänään tunnilla: 一你没有丢两三自行车你不是北京人， eli: "Et ole mikään pekingiläinen jos et ole hävittänyt paria kolmea polkupyörää." Pyörän kadottamisen kokemus kuuluu siis olennaisesti kiinalaisuuteen, varsinkin Pekingissä. Siis yksi askel jälleen eteenpäin. Seuraavat askeleet vaatinevat aina vain suurempia uhrauksia...

16 miljoonaa

Luin eilen jopa uutisenkin, joka oli sen verran kiinnostava, että kommentoin sitä tännekin. Pekingissä pohditaan tosissaan, pitäisikö yhden lapsen säännön rikkomisesta alkaa maksaa progressiivista sakkoa; siis toisin sanoen, pitäisikö rikkaiden maksaa extra-lapsestaan köyhiä enemmän.

Suomalaisena hyvinvointivaltion kersana kannatan ideaa. Kiinaa kokeneena ja ekotasapainoa silloin tällöin ajattelevana en myöskään vastusta yhden lapsen politiikkaa. 人太多了， eli "ihmisiä on liikaa" on niin yleinen selitys asioiden luistamattomuuteen, että siitä on tullut vitsi (ainakin meille jotka pääsemme täältä joskus pois).

Kiinassa progressiivinen verotus on käsittääkseni hyvin vähäistä. Siihen lienee yksi syy on se, ettei veroja liiemmin makseta, ja toinen, että veronkiertostrategiat ovat paikallinen sudokun korvike keski-iän ylittäneiden luovuuden ylläpitämiseksi.

Tällä hetkellä keskivertopekingiläinen maksaa ylimääräisestä kersasta 3-8 vuoden palkkaa vastaavan summan. Tämä viittaa siihen, että ns. oikeiden kaupunkilaisten (alkuperäinen bättre folk) keskitulot oli viime vuonna 24,700 ¥ (n. 2300 €) ja maalta tulleiden kaupunkiasukkien (ruskettuneet plebeijit) noin 1000 €. Pekingin tuloerot tietäen nykyinen sakkosumma, ilmeisesti n. 75,000 ¥, on uusrikkaille karkkirahaa, tai ei ainakaan mikään este perheenlisäykselle.

Kiinasta on myös aina hauska kertoa kasvulukuja, olivatpa ne oikeasti miten epäinformatiivisia tahansa. Kiinan väkiluku kasvaa syntyvyyskontrollista huolimatta 8-10 miljoonalla vuodessa. Pekingin väkiluku on saavuttanut viime vuonna 16 miljoonaa. Kontrollin jatkumisesta huolimatta (joo, lopettamisestakin on keskusteltu) pekingiläisiä on 2020 mennessä 18 miljoonaa. Suuri muutto siis jatkuu ja ahkeria nuorukaisia riittää Pekingissä jatkossakin.

Lähteitä Danwei.orgin kautta:
China Daily Chinagatessa: http://en.chinagate.cn/development/society/2009-01/14/content_17106040.htm (kiinaksi)
Beijing Times: http://epaper.jinghua.cn/html/2009-03/25/content_404552.htm

Poliittista vaivaantumista koululuokassa, vol. 2

Viime päivinä äiti on ollut kylässä enkä ole juuri hengaillut yliopistolla. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Tänään koulupäivä päättyi joka tapauksessa vasta kuudelta kulttuurimaantiedon tunnillamme. Yleensä leppoisa miesvoittoinen luokkamme on puhelias ja viihdyttää kysymyksillä nuorta naisopettajaamme. Tänään Tiibetiä käsitelleellä tunnilla oli kuitenkin hiljaista. Ilmeisesti opettajamme oli tavalla tai toisella velvoitettu käsittelemään tavallista provinssiesittelyä perinpohjaisemmin Tiibetin historiaa. Reilun kymmenen paikalle saapuneen kysymykset olivat harvinaisen vähissä kun opettaja selitti Tiibetin vallan siirtymistä kansalla v. 1951 ja edelleen Lhasan hienoa modernisoitumista viime vuosikymmeninä.

Opettajamme on tuskin meitä vanhempi ja aika hauska (eikä myöskään lainkaan paha katsella, niin kuin kiinalaiset sanoisivat). Luokassa on aina rento tunnelma, joten eipä kukaan jaksanut nytkään alkaa menoa pilaamaan. Lähinnä opettajaa kävi sääliksi, koska hän varmasti huomasi, ettei kukaan taida ottaa hänen versiotaan Tiibetin historiasta ja lama-buddhalaisuuden johtajarankingista tosissaan. Toisaalta aihealue ei tainnut myöskään olla kovin perinpohjin hänen hallussaan.

Luokkamme on onneksi jo tarpeeksi välitön, ettei kenelläkään ole tarvetta alkaa julistamaan erilaisia näkemyksiään. Kun kurssin aiheena ei ole yhteiskunta ja politiikka, käytäntö kelpaa minullekin. Tauolla meillä oli aikaa käsitellä Tiibetin (ja samalla myös Falun gongin) poliittinen tila englanniksi, opettajan varmasti ymmärtäen keskustelunaiheemme, mutta toisaalta häiritsemättä hänen opetusurakkaansa.

Tällaista keskustelukulttuuria siis meidän yliopistossa, jep jep. Kyllä Berliinin Freie Unin seminaareja on joskus ikävä.

Aiheita joita ei tulisi käsitellä kiinalaisessa koululuokassa

Tylsin kurssimme on varsin kiinnostavalta kuullostava sanomalehtitekstien luetunymmärtäminen. Ikävä kyllä, sen sijaan että lukisimme lehtitekstejä, opettajamme kirjoittaa 80 prosenttia ajasta taululle ja me pitkästymme, ja alamme häiriköimään.

Eilen lukemamme lehtitekstin aiheena oli kiinalainen blogimaailma, joskin artikkeli oli kirjoitettu yleisluontoisesti opettajamme kaltaisille 50+ -tädeille. Yleensä sulattelen käsittelemiemme tekstien propagandavivahteet sivuseikkoina, koska olen oppimassa kieltä. En myöskään halua väitellä arvon opettajarouvan kanssa artikkelien sisällöistä, joihin hänellä ei ole mitään sananvaltaa.

Joka tapauksessa tyhmien propagandististen tekstien lukeminen on raskasta jos niiden sisällöstä ei keskustella. Eilisessä tekstissä mm. todettiin blogien olevan kaksiteräinen miekka sillä niiden kautta voi levitellä mitä tahansa roskaa. Siksi kontrolli - millainen, sitä ei tarkennettu - on tarpeen. Se vain todettiin ja länsimaiset luokkatoverit virnistelivät tai huokailivat.

Haasteena on lopulta totuttautua lukemaan kiinalaisen median tuottamia tekstejä. Ensimmäinen ongelma on, että luemme tekstejä, joiden oletamme tyylilajinsa perusteella sisältävän uutta tietoa, vaikka se ei välttämättä olekaan kiinalaisen uutisen tärkein funktio. Uutiset sisältävät täällä enemmän kasvattavaa ja valistavaa informaatiota kuin mihin olemme tottuneet. Meille, 90-luvun nuorille, suoraa valistussanomaahan on ihan turha yrittää tyrkyttää.

Toinen ongelma on sietää ns. uutisartikkelia, jossa ei lopulta mennä siihen ongelmaan, jonka olemme tottuneet aiheeseen keskeisesti liittämään. Esimerkiksi Kiinan blogeja käsittelevässä artikkelissa sensuuri-kysymys jätetään kokonaan käsittelemättä. Kuka sellaista tekstiä haluaisi lukea? Oletamme siis jutun olevan tylsä ja tyhmä poliittisista syiistä. Kun ongelmasta ei voi edes puhua, niin se tietysti turhauttaa.

Ehkä olen ongelmani kanssa lopulta yksin. Tai ehkä amerikkalaisen Jessen kanssa, jota ei tosin ole tunneilla viime aikoina näkynyt.

Flunssainen illallinen Tsinghua-yliopistolla

Viikko näyttää alkavan orastavalla flunssalla. Tulin kotiin ennen yhdeksää - otettuani jo päivällä nokoset - kun ääni vaikuttaa hiljalleen katoavan.

Kävin kuitenkin kanttiini-illallisella Tsinghua-yliopistolla uuden kielikaverini Richardin kanssa. Hienoa amerikaneglantia puhunut tyyppi opiskelee siellä energiatekniikkaa ja taloutta - ja vapaa-ajallaan ilmeisen tosissaan englantia. Viikonloppuna tekemäänsä TOEFL:ia hän kutsui yllättävän helpoksi, samaan aikaan kun meidän yliopiston englannin pääaineopiskelijat käyttävät kuukausia pelkästään ko. kokeeseen valmistautumiseen. Oli vaikea uskoa, kun hän kertoi opiskelleensa englannin sanastoa 500 sanan päivävauhtia muutaman kuukauden ajan. Hän sanoi todella oppineensa englannin lyhyessä ajassa vasta opiskeluaikanaan. Hän suositteli minullekin käyttämäänsä tekniikkaa. Täytynee sitten varmaan ottaa harkintaan...

Tsinghuan uudessa hienosta ruokalasta ja keskusteluista Richardin kanssa jäi sellainen tunnelma, että siellä tosiaankin opiskelee Kiinan nuorison terävimmät tyypit, joita odottaa vakaa ja valoisa tulevaisuus. Richard arveli löytävänsä ilman muuta valmistuttuaan duunin jostakin Kiinan valtion suuresta energiayhtiöstä, joissa palkka voi alusta alkaen olla lähellä 2000 euroa kuussa. Se on kiinalaiselle kovan kuuloinen aloituspalkka.

Kiinalaisten opiskelijoiden ulkomaan opintojen motiiveja opiskeltuani oli kiinnostavaa kuulla, miksi Richard oli päättänyt hylätä idean opiskeluista Jenkeissä. Jos ei tähtää tutkijan uralle, niin ulkomaan opintojen duuni ulkomaisessa yrityksessä esimerkiksi USA:ssa harvoin johtaa terävimpiäkään kiinalaisia johtajan paikoille. Hän arveli, että hänen ulkomaille lähtevät opiskelutoverinsa palaavat ennemmin tai myöhemmin, mutta siinä vaiheessa hän on todennäköisesti tehnyt maisterinopinnot kiinalaisessa huippuyliopistossa elintärkeitä suhteita luoden ja sen jälkeen rakentanut vakavaraista uraa valtionyhtiössä jo useamman vuoden. Hän arvelee, että katuisi lähtöä viimeistään siinä vaiheessa kun haluaisi palata Kiinaan.

Hänen suunnitelmansa antoi hyvinkin erilaisen kuvan kiinalaisten yliopisto-opiskelijoiden tulevaisuudennäkymistä, kuin mitä meidän yliopiston naisvoittoiselta kieltenopiskelijaväeltä olen saanut kuulla. Heistä moni näkee ulkomailla opiskelemisen parhaimpana mahdollisena vaihtoehtona, jolleivat sitten ole aloittamassa kiinan opettajana esim. meidän omassa yliopistossa. Richardin suunnitelmissa Kiinan omat instituutiot näyttävät tarjoavan alusta asti parhaat mahdolliset lähtökohdat omien tavoitteiden toteuttamiseen. Tsinghuasta onkin varmasti hyvä ponnistaa eteenpäin...

Lauantaitoipumista kampuksella

Kiinanmaa
toi lapsille
sata miljoonaa
leikkikaveria!
Kiina on kehitysmaaa!

(Nypykät, Lastenlaulu, 1991)

Eilen oli kämppikseni Gracen synttäribileet Alfassa, pienessä tyylikkäässä klubissa Workers´s Stadiumin vastapäätä, kaukana auvoisesta yliopistomaailmasta. Jatkoin sieltä vielä kiinalaisten ja muiden aasialaisten kirjastokavereideni kanssa Mixiin, mikä on yksi isoista kiinalaisten suosimista perusklubeista.

Yliopistoalueelta poistuminen on tosiaan tervettä, niin että huomaa, ettei kaikki opiskelijat ole alle tonnilla (115 €) kuussa kituuttavia kirjastonörttejä. Mixin kiinalaisnuorison tyylitietoisuus jaksaa hämmästyttää yliopiston kirjastossa vietettyjen päivien jälkeen. Tai ehkä Suomen pieniin piireihin tottuneena hämmästyttävintä on, että viimeisen päälle laittautuneita nuoria on yhdellä klubilla satoja, ja viereisillä taas satoja lisää. Jos kilpailu on kovaa yliopistoilla, niin sitä se on klubeillakin. Erottuminen on varmaan hemmetin vaikeaa. (Länkkäreillä sitä ongelmaa ei sitten olekaan, halusi tai ei…)

Omalla yliopistolla ei todellakaan käsitä sitä, että Pekingissä on satoja tuhansia, kymmenistä miljoonista valikoituja opiskelijoita valmistautumassa vieläkin kilpailukeskeisempään työmaailmaan. Satoja tuhansia, saman verran yliopisto-opiskelijoita kuin suurehkossa suomalaiskaupungissa asukkaita. Kun porukkaa kerääntyy samaan paikkaan, kuten klubeille ja festareille sitä vasta huomaa että opiskelijoissa on vähintään kahden kerroksen väkeä.

Tälläkin sektorilla on suorastaan pelottavaa kuvitella, mitä tapahtuu kun Kiina – tai edes Peking – todella keskiluokkaistuu. Keskiluokkaistuu siis esim. siinä mielessä, että opiskelijoista tulee keskeinen vapaa-ajan kulutukseen panostava ryhmä, niin kuin esimerksiksi Suomessa. Veikkaisin, että yliopisto-opiskelijoista 90 prosenttia ei ole koskaan käynyt viikonloppuyönä baarissa tai klubilla, mistään fine diningista tai joogakursseista puhumattakaan. Potentiaalinäkymän täytyy olla markkinoijien kannalta hekumallinen. Vaikka sen täällä usein unohtaa, Kiina on edelleen kehitysmaa.

En pysty nukkumaan aamuisin pitkään, mikä oli tänään vain plussaa. Olin tavannut aiemmin viikolla pari opiskelijatyttöä kirjastolla, jotka halusivat nähdä viikonloppuna ja puhua englantia. Viime lukukaudella alkanut kielikaverikumppanuus ei ole oikein kantanut, joten olin ideasta mielissäni. Tänään tytöt tekstasivat kymmenen jälkeen kertoen saapuneensa yliopiston kirjastolle. Saavuttuani huomasin heidän ottaneen pari kaveria mukaan. Lopulta vietin useamman tunnin viiden tytön kanssa ulkona istuskellen, ja onneksi 80-prosenttisesti kiinaa puhuen.

Kolme tytöistä oli tullut yli kahden tunnin matkan päästä yliopistollemme tapaamaan ulkkareita. Heidän omalla, käsittääkseni julkiseen turvallisuuteen keskittyneellä yliopistolla ei ulkomaalaisia paljon liiku. Mixissä päätetyn illan jälkeen oli perverssiä kuulla heidän maksavan 500 yuania dormitorioasumisestaan vuodessa. Se on kymmenen kertaa Mix-klubin sisäänpääsy, alle kolmasosa kuukauden vuokrastani.

Joka tapauksessa oli hauskaa istua päivä muualla kuin kirjastolla, kiinaa puhuen. Ilmojen lämmettyä kirjaston edusta on taas istuskelukelpoinen ja vietin tyttöjen lähdettyä vielä tunnin pari muiden kanssa jutellen, mm. antaen pitkäksi venyneen haastattelun johonkin opiskelijalehteen. Ulkona hengailun mahdollisuus muuttaa kampuksen.

Tuleeko se loma vai ei...?

Kiinan poliittisen päätöksentekojärjestelmän erikoisuus on, että poliitikot tekevät hyvin suoraan ja nopeasti ympäristöön ja kansan syvääkin syvempiin riveihin vaikuttavia päätöksiä. Nyt jo toista viikkoa jatkuvassa Kansankongressin ja Kansan neuvoa-antavan poliittisen kongressin yhteisistunnossa tehtävistä päätöksistä jännittävin, ja minunkin sydäntäni lähimpänä oleva - on päätös tulevan vappuloman pituudesta.

Neuvoa-antava kongressi on jo osaltaan äänestänyt tuleeko 1,3 miljardia kansalaista saamaan kolmen vai seitsemän päivän loman, siis tosiaan, vajaan parin kuukauden kuluttua. Kun kerran tuollaisista asioista päätetään median seuraamassa kokouksessa, on ehkä ihan hyvä, ettei tyypit ole valittu suorilla vaaleilla, tai eivät ainakaan valmistautumassa kesävaaleihin.

Todellakin, ensimmäinen äänestys puolsi palaamista jälkeen seitsemän päivän lomaan n. 88 prosentin voimalla. Katsotaan mitä todelliset päättäjät lähipäivinä asiasta sanovat...

Entistäkin yksinkertaistetumpaa arkea

Lukukauden alettua elämä on muuttunut vielä viime lukukauttakin yksinkertaisemmaksi. Opiskelu vie pääosan ajasta, ja niinpä pysyn illat ja viikonloputkin yleensä kirjastossa, kuten tänään kuudelta loppuneen koulupäivän jälkeen. Ensimmäisinä viikonloppuina oli kotibileitä, ensimmäiset niistä meillä, mutta sen pidemmälle en ole illanvietoissa päässyt. Yksi syy on myös aina vain heikentynyt eurokurssi ja opetusduunien lopettaminen viime lukukauden lopulla. Siinä siis syytä syödä illallisetkin yliopistolla ja viettää viikonloput kirjastolla... Ensi viikonloppuna kämppiksemme Grace pitää kuitenkin bileet oikealla klubilla toisella puolella kaupunkia. Onpa siis hyvä syy poistua opiskelijakuvun alta oikeaan maailmaan.

Opiskeluajan lisäämisellä on hyvätkin puolensa. Lopultakin tuntuu, ettei tunneilla muiden mukana pysyminen vaadi kauheita ponnisteluja. Duunien loputtua aikaa on jäänyt entistä enemmän kirjastolle, mikä kyllä näkyy tunneillakin. Uutiskurssit ovat tuoneet opiskeluun uuden ulottuvuuden, kun kieltä voi lopultakin käyttää ympäröivän maailman seuraamiseen. Olen myös aloittanut ensimmäisen romaanin lukemisen, mikä tuntui hienolta. Aikaa medialle vain on vaikea löytää.

Tänään valitsimme luokkaan vastuuoppilaat. Äänestys oli tiukka mutta sitäkin hauskempi. Luokkamme bangladeshilainen ilopilleri voitti miesten sarjassa pohjoiskorealaisen super-oppilaan niukasti äänin 7 - 6. Naisten sarjan voitto meni Slovakiaan. Odotamme bileitä.

Kevät tulloo

Pekingissä on yhtä äkkiä kevät. Toivottavasti takatalvea ei tulekaan.

Ensimmäisten viikkojen opiskeluinnostus on jo vähän hellittänyt, mutta vieläkin on hauskaa. Viidestä eri kurssista tärkeimmät, eli pakolliset yleiskurssi ja kuuntelun ja puhumisen kurssi ovat osoittautuneet oikein hauskoiksi. Luokassa on kivaa porukkaa. Opiskelen ko. kurssit luokan vasemmassa takanurkassa israelilaisen Tirzan, italialaisen Martinan ja kreikkalaisen Yanniksen kansssa. Lisäksi edessämme istuva pohjoiskorealainen tyyppi on alkanut hengailemaan meidän kanssa tauoilla ja kääntyilemään tunneillakin pulpetissaan.

Muuten ko. kurssit ovat melko hyvin eurooppalaisten valtaamia, mikä ei ole täällä ollenkaan yleistä, varsinkaan meidän tasolla. Yleiskurssilla luokassamme on edellä mainittujen lisäksi kaksi slovakialaista ja kaksi tsekkiä, yksi aussi, hollantilainen, quebeqiläinen, pari jenkkiä ja jopa yksi britti. Kuulostaa varmaan siltä, että luokassa puhutaan pääosin hyvää englantia, mutta toistaiseksi olemme pitäneet kiinan hyvin esillä, myös tauoilla. Yksi syy on varmaan se pohjoiskorealainen tyyppi, joka ei puhu englantia, eikä kyllä japanilaiset tai eturivin mongolialainenkaan. Eturiviin väriä tuo myös suuri tongalainen nuori nainen, joka on vain ikävän hiljainen.

Länkkärivaltaisuuden lisäksi luokkamme erikoisuus on totaalinen miesvalta - siis yleensä naisten dominoimassa kieliyliopistossa. Perustunnilla on tavallisesti noin viisi naista ja kymmenen miestä. Ehkä se on myös yksi syy, miksi tunneilla on aika leppoinen tunnelma. Eikä tämä ole mitään sovinistista v..lua, vaan vaikuttaa vain siltä, että pojat jaksaa pitää opiskelun vaikeinakin hetkinä rennompana.

Viimeinen lukukausi...

Kävin kirjautumassa reissulta palattuani kursseille ja sain vaikuttavan pinon kirjoja joissa on paljon outoja merkkejä. Vaikka kirjauduinkin vasta toisena päivänä, sain lopulta kaikki kurssit jotka halusin. Tyhjää päivää viikolle en tosin enää saanut järjestettyä.

Luvassa on peruskauran lisäksi kurssit Kiinan kulttuurimaantiedosta, lehtiartikkelien lukemisesta, uutisten kuuntelusta ja esseiden kirjoittamisesta. Vaikuttaa aika vaativalta, mutta ensimmäisen kahden viikon aikana saa vielä vaihtaa jos joku ei tunnu oleelliselta. Odotan erityisesti maantietokurssia, jossa käsitellään myös perusasiat kiinan vähemmistöistä ja eri alueiden kulttuurien erityispiirteistä. Lisäksi sanomalehtikurssia on kovasti kehuttu.

Toisaalta pois jäivät mm. perusluetunymmärtäminen, -kuuntelu sekä sanastokurssi, jossa opitaan ymmärtämään tiettyjen sanaparien erilaiset merkitykset, vaikka ne ensisilmäyksellä vaikuttavatkin samalta. Luulen kuitenkin saavani uutisten lukemisella ja kuuntelulla enemmän irti Kiinan kulttuurista ja yhteiskunnasta kuin oppikirjojen perusteksteistä.

Valintoja tehdessä tuli sellainen olo, että kiinan opiskelu on jo aika pitkällä. Valittavana olivat myös kaikki "advanced level"-tason kurssit, joihin en kuitenkaan viitsinyt sekaantua. Nyt aloittamani ylempi keskitaso (upper intermediate, 中级下）on useimmille ei-tutkintoa suorittaville opiskelijoille korkein opiskelutaso. Jos opiskelua jatkaa tästä eteenpäin, niin olen kuullut useiden pysyvän kuitenkin nyt aloittamallani tasolla, koska pelkästään "advanced"-tason kurssit ovat sanastoltaan jo hyvin spesifejä, eivätkä siten aina kaikkein hyödyllisimpiä.

Yangshuo - ja levänneenä pohjoiseen

Yangshuo oli todellakin maineensa veroinen - äärettömän kaunis, leppoisa ja varmasti sopiva pikkukaupunki myös baareissa relaamiseen. Vietin kuitenkin kaksi päivääni lähialueilla, Li-joella Qingpingistä ylöspäin veneillen, Yangshuon ympäristössä pyöräillen ja viimeisenä päivänä tv-tornivuorella patikoidenkin. Pienessä keskustassa Jasmine, minua Guilinissa hostanneen Neilin tyttöystävä näytti paikkoja ja näytti myös tuntevan jokaisen keskustan baarin ja ravintolan tarjoilijan. Minun ei siis juuri tarvinnut huolehtia matkasuunnitelmista kun Jasmine osasi jokaisen turistikohteen pienimmätkin asiat ulkoa.

Joka tapauksessa, Yangshuossa oli helppo nauttia yksinkertaisista asioista, hyvästä ruuasta (kuten olutkalasta) ja loistavista retkeilymaisemista. Alla pieni kuvakokoelma...

Guilin ja Yangshuo - ei pettymisvaaraa

Päivät Guilinissa ja Yangshuossa olivat hienojen Yunnan-päivien jälkeen sittenkin vielä vaikuttavia ja maisemat ihmeellisiä. Muutaman päivän kaupungeissa vietettyäni olen vielä kerran hämmästynyt kaikista näkemistäni maisemista.


Odotin aika hieman jännittyneenä kuinka matka Longshengin riisiterasseille tulisi sujumaan, koska lähdin matkaan juuri tutustumani kirgisialaisen Nargisan, Neilin opiskelukaverin kanssa. Nargisa oli kuitenkin rentoa seuraa ja tapasimme nopeasti matkan varrella muita patikoijia, erityisesti korealaisen Huan ja seuraavana päivänä mukaamme lähteneen Chen Yilin.

Matka Dazhaista Pinganiin ei ollut erityisen vaativa, mutta käytimme hieman extra-aikaa harhailuun ns. kolmosasemalta ykkösasemalle, hieman liikaa vuorilta kyliin laskeutuen. Törmäsimme alaspäin kulkiessamme aiemmin tapaamaamme oppaaseen, joka ohjasi meidät oikealla polulle - ja yllätys yllätys - omaan majataloonsa.

Tapasimme matkalla useita yao-vähemmistön naisia (ja vaatetuksesta heikommin erottuvia miehiä), joiden pitkät hiukset oli koottu otsan yli ylettyvälle nutturalle. Naiset olivat käsitöihinsä keskittyneinäkin auttavaisia meille jatkuvasti vuoripoluilla epäröineille patikoijille. Oli kummallista huomata olevansa taas, vain pari päivää Shangri-lan tiibetiläiskylissä vierailun jälkeen, keskellä omaperäisiä tapoja ja perinteitä kunnioittavaa vähemmistöyhteisöä. Sen lisäksi, että yao-naiset pukeutuvat selvästi erottuviin musta-kirjaviin kansallisvaatteisiin, heillä on siis todellakin aina naimisiinmenosta asti leikkaamattomat, usein reilustikin yli toista metriä pitkät hiukset. Toisena päivänä näimme parikin naista hiustenpesulla joella, mikä oli todellakin hieman sadunomainen näky. Lisäksi useampi nainen olisi avannut nutturansa (ei mitään vertauskuvallista, pervot...) pienestä korvauksesta, mutta emme olleet kiinnostuneita maksamaan hyvistä kuvauskulmista edes kymmentä yuania.



Yao-perheiden rakennukset olivat valtavia. Kysyin eräältä nuorelta herralta montakokymmentä ihmistä heidän valtavassa talossaan asuu, mutta mies kertoi hänen elävänsä siinä kolmestaan vaimonsa ja lapsensa kanssa. Talossa oli noin kolme kerrosta ja muutamasata neliötä, vuorenrinteeseen puusta veistettynä. Samanlaisia, vuoristomajataloja muistuttavia rakennuksia oli rakenteilla oikeastaan jokaisessa ohittamassamme kylässä.



Kauniiden vuori- ja peltomaisemien sekä omaperäisen paikalliskulttuurin lisäksi vuortenrinteillä kasvaa valtavia kauniita bambuja, joita en voinut olla pysähtymättä kuvaamaan. Guangzhousta Kantonista tullut Yilin kertoi niiden olevan Guanxin erikoisuus, paljon suurempia kuin heillä on etelässä.




Kuljimme toisen päivän kolmestaan Nargisan ja Chen Yilinin kanssa. Yilin tuli ensimmäisen päivän iltana yksin suuren rinkan kanssa majatalollemme ja liittyi hauskaan illallisporukkaamme. Nargisan, Huan ja Yilinin lisäksi illallisporukkaamme kuului kaksi wuhanilaista opiskelijaa, joista toinen tosin asuu aivan naapurissani Zhongguancunin hitech-keskittymässä. Runsaan illallisen päätimme isolla pannullisella paikallista riisiviiniä jonka perään isäntä toi vielä kolpakollisen vahvempaa riisiviinaa maistettavaksi. Vaivuimme aikaisin sänkyihimme, jotka sattuivat vielä olemaan koko reissun halvimpia. Nukuin Huan kanssa mitättömän 20 ¥:n yöhintaan (reilu 2 €) puhtaassa, tv:llä varustetussa majatalohuoneessa; Nargisa ja Yilin saivat jopa omat huoneet samaan hintaan.

Heräsimme aikaisin katsomaan auringonnousua. Maisemat ns. ykköspisteeltä olivat tosiaankin hienot. Istuimme rakenteilla olevan talon terassilla ja odotimme pilvien välistä nousevaa aurinkoa kymmeniä minuutteja ennen kuin palasimme nauttimaan runsaan, puurolla ja nuudeleilla pohjustetun aamupalan.





Maisemat patikoinnilla Pinganiin olivat vielä ensimmäistä päivääkin hienommat. Ohitimme useita yao-vähemmistön kyliä, joissa usein jäimme vitsailemaan paikallisten, ansaintamahdollisuuksia metsästäneiden naisten kanssa. Toisin kuin ensimmäisen päivän reitillä, korkeiden riisiterassien pelloilla oli joista virtaavaa kirkasta vettä, joka muutti riisipeltojen peittämää näkymää entistä vaikuttavammaksi.

Yunnanista Guanxiin

Palasin Shangri-lasta yöpymättä matkalla Kunmingissa. Yö bussissa meni nopeasti, ensin kovaäänisen kiinalaisleffan katsomiseen pakotettuna ja heti perään leppoisasti kapealle pedille tainnutettuna. En ollut varannut hostellia Kunmingista etukäteen, joten enpä sitä olisi enää saanutkaan. Kävin kuitenkin toisessa Kunmingin reppumatkaajahostelleista etsimässä suomalaistuttavaa, mutta tapasinkin Naten taas muutaman välipäivän jälkeen. Vietimme tyhjän päivän ennen junien lähtöä - Natella takaisin Pekingiin, minulla Guanxi-provinssin Guiliniin - kiertelemällä vanhusten valtaamassa puistossa ja eläinmarkkinoilla. Eläinten osa ei Kiinassa ole tosiaan kadehdittava ja söpöt puput ja koiranpennut näyttivät kovin säikyiltä minihäkeissään.



Ennen junan lähtöä näimme pikaisesti kunmingilaista kaveriani, joka vei meidät syömään paikallista erikoisuutta, ns. sillanylitysriisinuudelia (Yunnan Guoqiao Mixian). Hyppäsin bussiin ja jätin toistamiseen "ikuisen kevään kaupungin".

Päivän syvennys tiibetiläisyyteen

Vuokrasimme aamulla pyörät ja suuntasimme noin viisi kilometriä kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle Songzanlinin luostarille (松赞林寺) . Yli neljäsataa vuotta vanhassa luostarissa asuu tapaamiemme munkkien arvion mukaan yli tuhat munkkia, lähinnä Shangri-lasta, mutta ilmeisesti useita myös nykyisen Tiibetin provinssin puoleltakin. Suuri luostarialue koostuu useista temppelirakennuksista, niiden yhteyteen rakennetuista huoltotiloista (kuten sianrasvalta käryävästä kynttilätehtaasta) sekä itse temppelialueen ympärille kukkulan rinteille tiibetiläistyyliin rakennetuista asuinrakennuksista.







Luostarissa saattoi kulkea melko vapaasti eikä muita turisteja suurella alueella ollut kuin kourallinen. Useammassa temppelirakennuksessa oli suuria Buddha-patsaita kukousalttareineen, joiden ympärillä sai kuljeskella rauhassa. Alttareiden ympäristö oli täynnä erilaisia lahjoja, erityisesti setelirahaa ja hedelmiä. Lisäksi joillakin alttareilla oli hengellisten johtajien kuvia.



Myös tämän pääluostarin temppeleissä Dalai Laman kuvat olivat näkyvästi esillä. Yritin katsoa olivatko kuvat nopeasti piilotettavissa paikoissa, mutta ainakin yksi suuri Dalai Laman kuva oli lasivitriinissä runsaiden lahjojen takana. Näytti tosiaan siltä, että joko Dalai Laman kunnioittaminen oli julkisesti hyväksyttyä tai munkit tekivät sitä Songzanlinissä Kiinan hallinnon kielloista huolimatta.

Olin joka tapauksessa yllättynyt Dalai Laman julkisesta kunnioittamisesta, sillä juuri hänen kuviensa esillä olon sanottiin johtaneen useiden munkkien vainoihin ja vangitsemisiin Tiibetin viime vuoden mellakoiden jälkiselvittelyissä. Kun en nähnyt Dalai laman kuvia Panchen laman ja luostarinjohtajan kuvien rinnalla ensimmäisessä käymässäni temppelissä, kysyin asiasta paikkaa hoitaneelta munkilta. Hän kertoi, ettei Kiinan hallituksella ollut mitään merkitystä sille missä kenenkin kuvia pidettiin. Hänen mukaansa hänen valvomassaan temppelissä Dalai Laman kuville ei vain ollut tarvetta.

Luostarin keskeisimmän Buddha-patsaan takana oli laaja, matoilla peitetyillä istuinriveillä täytetty rukoushalli, jossa muutama munkki luki mantrojaan vieraiden ja muiden munkkien kierrellessä ympärillä. Juttelin rukoilijoiden lähellä lahjoja hoitaneen munkin kanssa ja hän kertoi tulleensa luostariin Tiibetistä, toisin kuin muut tapaamani, paikallista väkeä olevat munkit. Toinen, vasta 11-vuotias munkki oli juuri vastaanottamassa kyläilevää äitiään kun häiriköimme häntä temppelissään. Dalai Laman kuvasta hän osasi vain kertoa hengellisen johtajan asuvan Intiassa ja lähtevänsä sinne itsekin vähän vanhempana.

Myös eräässä toisessa temppelissä munkeilla oli meneillään rukoushetki. Valmistauduin temppeliin astumiseen sulkemalla kännykkäni tekstailtuani juuri kaverille. Munkkeja tarkemmin katsottuani huomasin kuudesta munkista puolten keskittyvän mantrojen lukemisen sijaan pikemminkin kännykkäruutuihinsa ja juttelevan satunnaisesti mantroja lukevien yli keskenään. Eli länsimaista tuttu IT-saaste oli ujuttautunut osaksi myös Himalajan juurella asuvien munkkien "työpäivää"...




Kierreltyämme luostarissa hyvinkin useamman tunnin jatkoimme pyöräilyämme kauempana luostarin takana sijaitsevalle Napa-järvelle (纳帕海）。 Otimme luostarilta suorimman reitin pitkin kukkuloiden reunoja kiertäviä hiekkateitä, läpi vaatimattoman näköisten pikkukylien. Kaikki kyläläiset olivat tietä kysyessä ystävällisiä ja saimmepa erään pojan saattamaan meitä hyvän matkaa pyörällään. Muuten tapasimme reitillä kymmeniä mustia sikoja ja ohitimme useita muhkeasarvisia mutta rauhallisia jakkeja.









Saavuimme lopulta järvelle, joka oli itse asiassa kaunis aava aronurmialue. Vettä oli vain paikoittain nilkkaan asti joten pystyimme pääosin pyöräilemään pitkin kuivaa nurmikkoa. Pienen kuvaus- ja evästauon jälkeen totesimme retken kannattaneen ja aloimme suuntaamaan järven reunaa toista reittiä kohtia Shangri-lata.



Järvenrantakylässä kysyimme tietä vanhalta tiibetiläismieheltä, jolla oli lyhyeksi ajeltu päälaki ja kaunis musta, pitkälti selkään ylettyvä palmikko. Hän pyysi heti pari sanaa vaihdettuamme meitä sisään pihalleen teelle, johon pienen empimisen jälkeen astuimmekin.

Tiibetiläisasuun pukeutunut rouva alkoi valmistella meille teetä ja syötävää sillä aikaa kun herra ohjasi meidät sisälle suureen taloonsa ja esitteli meille rukoushuonetta. Hämmästelimme huoneen temppelimäistä koristelua hienoine seinämaalauksineen, lahjoineen ja buddhankuvineen. Huoneessa oli kaunis pieni alttari, johon oli asetettu hengellisten johtajien kuvia ja runsaasti hedelmiä ja seteliä lahjoiksi. Huone muistutti hyvinkin vaatimattomampien temppeleiden rukoushuoneita ja osoitti vaikuttavasti uskonnon vaikutuksen talossa.

Rukoushuoneesta herra ohjasi meidät suureen halliin, jonka nurkassa oli suuri keittouuni ja tiibetiläismatoilla peitetyt istuimet sen ympärillä. Hän pyysi meitä istumaan viereensä vasemmalle puolelleen kun taas rouva tuli pian valmistamaan jakinvoiteetä pienellä kirnulla tulipaikan toiselle sivustalle.



Kehuimme herran taloa ja ihmettelimme hallin valtavia tukiparruja ja nurkkauksen runsaita buddhalaislahjoja ja hengellisten johtajien kuvia. Mies alkoi pian kertoa tiibetiläisten asemasta Kiinassa ja ilmaisi nopeasti katkeruutensa Dalai Laman pakottamisesta maanpakoon. Hän toisti useaan kertaan Tiibetin olleen itsenäinen neljä vuosisataa, mutta joutuneen kohta jo 60 vuodeksi Kiinan hallinnon sorron alle.

Seinällä parhaalla paikalla olevaa Dalai Lamaa hän ylisti suurimpana auktoriteettina ja kertoi lähettäneensä vanhimman poikansa Intiaan opiskelemaan buddhalaisuutta. Toinen poika oli läheisessä Songzanlinin luostarissa ja nuorin, 18-vuotias työskenteli lähistöllä. Hän jatkoi kertomalla, että vaikka Tiibetissä Lhasassa käydäänkin yhä usein, lapset lähetetään nykyään Dharessalamiin buddhalaisoppiin.

Yllätyin hieman hänen kerrottua käyneensä kahdesti Intiassa ja selitettyään reitin kulkevan Tiibetistä Nepaliin ja sieltä edelleen Dharessalamiin. Olin luullut reittiä jotenkin vaaralliseksi luettuani kiinalaisten rajavartijoiden ampuneen Intiaan matkanneita pyhiinvaeltajia Himalajan vuoristossa. Kysyin asiasta toistamiseen varmistaakseni että käsitin oikein, mutta en sen jälkeen alkanut utelemaan reitin vaaroista, kun matkanteko Intiaan vaikutti miehelle aivan luonnolliselta asialta. Dharessalamiin lähetettyä poikaansakin herra odotti takaisin opintojen loputtua.



Vaikka Shangri-lan läheiset tiibetiläiskylät näyttävät alkeellisilta ja hyvin paikallisilta, niistä vaikuttaa olevan säännöllistä liikettä sekä Lhasaan että vielä kauemmas Dharessalamiin. Vierailemamme talo näytti sisältäpäin paljon rikkaammalta kuin mitä ulkoportilta olisi voinut kuvitella, ja heillä ilmeisesti oli hyvinkin varaa lähettää vanhin poika kauas Intiaan ja toinenkin läheiseen luostariin.

Ihmettelimme pehmeää teetä juodessamme kuivaa järveä, mitä herra kommentoi valittamalla han-kiinalaisten tukehduttaneen kolme järveen virtaavasta neljästä joesta. Alueella oli kuulemma aiemmin myös valtavia puita, halkaisijaltaan jopa kolmemetrisiä, mutta viime vuosikymmeninä han-kiinalaiset olivat hakanneet kaikki ja kuljettaneet rungot pois. Näimme tosin tien varrella vieläkin valtavia, halkaisijaltaan hyvinkin yli metrisiä tukkeja; emme tosin yhtä suuria kuin hallin keskeinen tukitukki.

Rouvan sotkettua käsikirnussa jauhetun jakinvoin teehemme, isäntä vielä lisäsi mukaan reippaasti kovaa, käsin murennettavaa juustoa. Käteemme työnnettiin yksi toisen perään suuria makeita pikkuleipiä ja tiibetiläiskakkuja kunnes lopulta kieltäydyimme hyvin päättäväisesti uusista paloista.

Hyvinkin tunnin juttelun jälkeen talon nuorin poika tuli sisään. Rento 18-vuotias tyyppi söi kanssamme pari keksiä ja auttoi ottamaan pari kuvaa teenurkkauksessa vanhan parin kanssa. Jätimme lopulta pihapiirin tarjoiluista kiitellen ja mahamme voiteellä täytettynä.

Shangri-la - Tiibetin rajoilla

Jatkoimme Gemman ja Peterin Shangri-lahan, neljä tuntia bussilla Lijiangista pohjoiseen. Perille päästyäni olin yllättynyt kaupungin takaperoisuudesta. Siinäkö oli tosiaan Shangri-la, maanpäällinen paratiisi? Kaupunki muistutti minua ennemminkin viiden vuoden takaisesta Ulan Batorista, kuivasta, kylmästä ja turisteja janoavasta provinsiaalisesta kylästä.



Gemma oli jo Lijiangista lähtiessä hieman kipeänä, joten kiersimme ensimmäisenä päivänä kaupunkia Peterin kanssa kahdestaan. Kävimme tyhjän, mutta selvästi turisteja odottavan Vanhan kaupungin tuntumassa sijaitsevassa Lama-temppelissä, jonka jälkeen kiipesimme lehmipeltojen läpi läheiselle kukkulalle. Kukkulan huipulla oli pieni, yhden huoneen kokoinen lama-temppeli, joka oli ympäröity kovassa tuulessa lepattavilla rukouslipuilla. Kukkulalta näki kaupungin yli ja sai vilauksen kaupungin toisella puolella nousevasta Sangzhilinin luostarista.



Kukkulan huipun munkit kehottivat meitä käymään mahdollisimman pian alueen suuressa, itse asiassa koko Etelä-Kiinan suurimmassa, lama-luostarissa, mikä olikin seuraavan päivän suunnitelmamme.

Olin yllättynyt nähdessäni Dalai Laman kuvat avoimesti esillä syrjäisessä temppelissä. Alempana, vanhan kaupungin suuremmassa temppelissä olimme nähneet vain Pekingissä asuvan, Kiinan hallinnon valitseman Panchen Laman kuvia.

Palasimme hiljalleen hostellille ja haimme Gemman illalliselle. Ikävä kyllä hän ei voinut juuri aiempaa paremmin, eikä hän siten päässyt mukaan seuraavan päivän pyöräretkellemmekään.

Tiger Leaping Gorge - varma retkeilykipinän sytyttäjä

Tiger Leaping Gorge, 虎跳峡，oli mieletön retkeilykohde, ja varmasti yksi reissun kohokohdista. Maisemat olivat häikäiseviä, ilmat loistavat, ja mikä parasta, meillä oli hauska ja mielenkiintoinen retkeilyporukka. Lijiangin Panbalta matkaan lähtivät jenkki Nate, aussi Gemma, saksalainen Peter sekä norjalaispari Siv ja Birgir.






Retkeilimme pääosin useamman hengen porukoissa, mutta välillä vietin pitkiä aikoja pelkästään Naten tai Peterin kanssa patikoiden. Kahden päivän retkeilyreitti oli täynnä loistavia kuvauspaikkoja ja maisemia piknik-pausseille. Näimme kahden päivän aikana vain parisenkymmentä muuta retkeilijää, joista tuskin kukaan Manner-Kiinasta. Ihmettelen, kuinka paljon kiinalaisturistit menettävätkään pysymällä kiireiset lomansa busseissaan kun kiina on täynnä loistavia patikointipaikkoja! Suurin osa reitillä tapaamistamme ihmisistä oli paikallisia naxi-herroja ja -mummoja perinteisiin asuihin pukeutuneina. Vaikka turisteja ei ollutkaan useita, reitillä oli mummoja pienien pöytien takana myymässä virvokkeita ja hedelmiä, sekä yleensä myös erikokoisia hasis-pusseja kapeilla vuoristopoluilla horjuville turisteille. Pidimme välillä pitkiä pausseja eväitä syöden, kuvia napsien ja kalpeita naamojamme polttaen.

Forgotten Kingdom - porvarisseikkailijan paratiisi

Luin matkalla Peter Goullartin Forgotten Kingdom-muistelmateosta, jossa Lijiangissa 40-luvulla asunut Goullart kuvailee Lijiangin naxi-kansan elämää ja menestyksekästä kaupankäyntiä sekä muiden alueella liikkuneiden vähemmistökansojen tapoja.



Vaikka kirjassa onkin ihmisiä vahvasti kansallisuuden ja heimon mukaan arvioiva ote, se on myös kiinnostava antropologinen kuvaus eri kansojen tavoista. Usein Goullart menee tosin äärimmäisen pitkälle jaotellessaan ihmisiä heidän heimojensa mukaan, mutta on vaikea näin 60 vuoden jälkeen arivoida kuinka vahvasti heimot ovat aikoinaan ihmisten persoonallisuuteen ja ulkonäköön vaikuttaneet.

Erityisesti tiibetiläisiä kuvaava luku on kiinnostava. En ollut ennen tiennytkään tiibetiläisten, varsinkin suuren tiibetin itäosissa asuneiden heimojen, olleen tunnettuja ja äärimmäisen pelättyjä sotilaita ja rosvojoukkoja, jotka hämmästyttivät karskilla ulkonäollään ja loistavalla ratsastus- ja taistelutaidollaan. Kuva on kovin erilainen kuin Dalai laman ja Dharressalamin propagandakoneiston antama kuva pasifistisesta lama-buddhalaisuudesta tiibetiläisyyden ytimenä. Totuus lienee, että Tiibetin historia on monimuotoisempi ja sanoisiko dionyysisempi kuin lama-buddhalaisuuteen keskittynyt käsitys antaa ymmärtää. Goullartin kuvauksen pohjalta osa tiibetiläisheimoista oli lähellä Nietzschen kuvaamaa yli-ihmiskansaa, jolla ei ollut rajoja vaateilleen ja joka hallitsi suvereenisti aluettaan valloitusyritykset julmasti tukahduttaen. Muistelen kuitenkin juuri Nietzschen olleen luomassa kuvaa tiibetiläisten lammasmaisuudesta - ehkä asiaan todellisuudessa suuremmin paneutumatta.



Mitä ilmeisimmin pan-eurooppalaiseen porvaristoon kuuluneen Goullartin kuva kommunistijoukkojen saapumisesta Lijiangiin on hyvin negatiivinen, ja varmaan hänen tuntemuksensa jaettiinkin alueen hyvinvoivassa ylhäistössä ja suuressa kauppiassäädyssä. Hänen näkökulmastaan kommunistit tuhosivat Lijiangin kukoistavan markkinakaupungin, nosti kaikenmaailman pikkusieluiset pikkunilkit valtaan ja tuhosi yritteliäisyydestään ja naisten valta-asemasta tunnetun kaupungin hyvinvoinnin ydinelikeinon, Lhasaa, Intiaa ja Etelä-Kiinaa yhdistävän kaupankäynnin. Ehkä kaupunki ei ollut aiemmin sosiaalisen tasa-arvon onnela, mutta tuskin arvostettujen ja taitavalla ja ahkeralla kaupankäynnillä rikastuneiden suurtalollisten ampuminen rauhallisessa pikkukaupungissa kohotti suuresti elämänlaatua ja yhteishenkeä.



Goullart ylistää kirjassaan monia porvarillisia arvoja ja saa ne näyttämään onnellisen elämän edellytyksiltä. Se on varmasti vain yksi totuus, mutta ainakin hän osasi välittää mielipiteensä paratiisistaan kauniisti ja vakuuttavasti.

Matka etelään: Kunming ja Lijiang

Matka alkoi hienoimmalla mahdollisella tavalla: heti lentokentältä bussiin noustuani ja bussia vaihtaessani kukkaro lähti taskusta, ja siinä samalla pankki-ja ajokortti. Tyhmää. Mutta eniten harmittaa hienon kukkaron kadottaminen. Onneksi äiti pelasti taas kerran ja matka pääsi pian jatkumaan.

Ehkä ensimmäinen turistikohteeni ei ollut kaikkein parhaiten valittu, mutta olin joka tapauksessa siinä vaiheessa vaikuttunut Kivimetsän, Stone forestin (石林) kivimuodostelmista.



Erityisen vaikuttunut olin kumaraista vanhusta muistuttavasta valtavasta kivestä, jonka kuvan muistan nähneeni aikoinaan ikuisuuksia lukemisen alla olleen Gao Xingjianin Sieluvuori-romaanin kannessa. Oli vaikuttavaa huomata sama mystinen kivimuodostelma yhtä äkkiä suuren puiston syrjäisessä nurkassa.



Erään kukkulan huipulla tapasin kiinalaisperheen Chengdusta ja hengasin heidän kanssa hyvän aikaa. Neljätoistavuotias poika oli kiinnostunut kaikesta eurooppalaisesta ja puhuimme erityisesti jalkapallosta. Englannin liiga on todella globaali ilmiö, ja sain taas kerran todeta, että Kiinan länsiosissakin seurataan tiiviisti Sami Hyypiän otteita Liverpoolissa. Kiinalaisperheen äiti sanoi suoraan olevansa sitä mieltä, että ei ole sopivaa mennä ulkoilemaan (wanr...) yksin. Kaikki kiinalaiset liikkuvat turistikohteissa tukevissa ryhmissä, joissa yksinäistä hetkeä ei varmasti pääse syntymään. Olin siis siltäkin osin friikki syvällä kiinalaisen turistielämän ytimessä...




Tapasin Hump-hostellin rennossa ympäristössä yllättäen muutaman suomalaisen, mutta erityisesti pari hauskaa huonekaveria joiden kanssa käytännössä vietin Kunming-päiväni. Söin pari ateriaa viereisessä sängyssä nukkuneen hollantilainen taiteilijan kanssa, joka valokuvasi kiinnostavia kohteita Kiinassa. Hän oli matkalla Guangzhouhun ja Shenzheniin tapaamaan taiteilijoita, jotka kopioivat eurooppalaisen taiteen klassikkoja äärimmäisen taitavasti ja vauhdilla liukuhihnatavarana ja välittävät ne sitten Euroopan markkinoille. Hänellä oli hieno kuvasarjaidea, jossa hän käyttäisi taitavia kiinalaistaiteilijoita kaiken tarkan työn maalaamiseen ja hän itse viimeistelisi työt, jotka käsittelevät juuri globaalia työnjakoa ja second world-maailmojen käyttämistä työnteon kenttänä. Idea ja hänen suunnittelemansa matkakohteet Kantonissa kuulostivat niin kiinnostavilta, että aloin jo vakavasti suunnittelemaan viimeisten matkapäivien viettämistä maailman roinatuotannon sydämessä. Ikävä kyllä lopulta aika ei ultrakaupunkien näkemiseen riittänyt.

Lähdin kuitenkin pian rahaa saatuani eteenpäin Lijiangiin pohjois-Yunnanissa, tylsäksi haukutun Dalin tylysti ohittaen. Lijiangin vanha kaupunki oli tosiaan idyllisen kaunis, mutta totaalisesti kiinalaisturistien valtaama. Katselin Lijiangin kuuluisaa vanhaa kaupunkia ensimmäisen päivän muutettuani ensimmäisen yön jälkeen Mama´s hostellista ihanaan Panbaan. Panbasta löysin todella mukavan ja kotoisan henkilökunnan ja myös loistavaa porukkaa lopuille retkille Yunnanissa.

Pyöräilin toisen Lijiang-päivän läheisellä maaseudulla australialaisen Gemman ja saksalaisen Peterin kanssa. Nousimme Baisha （白沙）-kylän takana nousevaa vuorta ylös muihin naxi-vähemmistön asuttamiin kyliin, joissa oli parikin buddhalaisluostaria. Pyöräily ylös rinteitä ei ollut helppoa, mutta emme viitsineet lopulta luovuttaakaan kun tiesimme jo olevan etsimämme suuremman luostarin tuntumassa.

Matkalla kuitenkin kävimme pienemmässä buddhalaisluostarissa, jonka pihat olivat kummallisen autioita, vaikka kynttilät paloivat alttareilla. Emme nähneet koko parikymmentäminuuttisen visiittimme aikana ketään koko luostarissa, vaikka englanninkieliset kyltit antoivat ymmärtää paikan olevan jonkinlainen turistikohde. Poistuimme lopulta hiljaa ja kummastuneina luostaripihalta ja jatkoimme pyöräilyä yhä ylemmäs vuorelle iltapäiväauringon paisteessa.












Saavuimme lopulta etsimäämme luostariin, joka olikin hieman kaupallisempi kuin muut maaseutukylissä näkemämme keskittymät. Luostari oli joka tapauksessa kaunis ja tinkimämme 10 yuanin sisäänpääsylipun arvoinen. (Ihailin Peterin päättäväistä otetta hintaneuvotteluissa, mikä oikeastaan ratkaisi koko vierailumme luostarissa; 80 ¥:n yleistä suojelumaksua emme olisi tosiaan maksaneet.) Luostari oli rakennettu vuoren rinteeseen kauniin laakson laidalle. Otimme paljon kuvia ympäri luostaria ja söimme pois eväämme luostarin puutarhassa. Paluu takaisin oli hauskaa laskettelua alas vuorenrinnettä ja lopulta kevyttä ajelua takaisin läpi pienten naxi-kylien.