Viimeinen lukukausi...

Kävin kirjautumassa reissulta palattuani kursseille ja sain vaikuttavan pinon kirjoja joissa on paljon outoja merkkejä. Vaikka kirjauduinkin vasta toisena päivänä, sain lopulta kaikki kurssit jotka halusin. Tyhjää päivää viikolle en tosin enää saanut järjestettyä.

Luvassa on peruskauran lisäksi kurssit Kiinan kulttuurimaantiedosta, lehtiartikkelien lukemisesta, uutisten kuuntelusta ja esseiden kirjoittamisesta. Vaikuttaa aika vaativalta, mutta ensimmäisen kahden viikon aikana saa vielä vaihtaa jos joku ei tunnu oleelliselta. Odotan erityisesti maantietokurssia, jossa käsitellään myös perusasiat kiinan vähemmistöistä ja eri alueiden kulttuurien erityispiirteistä. Lisäksi sanomalehtikurssia on kovasti kehuttu.

Toisaalta pois jäivät mm. perusluetunymmärtäminen, -kuuntelu sekä sanastokurssi, jossa opitaan ymmärtämään tiettyjen sanaparien erilaiset merkitykset, vaikka ne ensisilmäyksellä vaikuttavatkin samalta. Luulen kuitenkin saavani uutisten lukemisella ja kuuntelulla enemmän irti Kiinan kulttuurista ja yhteiskunnasta kuin oppikirjojen perusteksteistä.

Valintoja tehdessä tuli sellainen olo, että kiinan opiskelu on jo aika pitkällä. Valittavana olivat myös kaikki "advanced level"-tason kurssit, joihin en kuitenkaan viitsinyt sekaantua. Nyt aloittamani ylempi keskitaso (upper intermediate, 中级下）on useimmille ei-tutkintoa suorittaville opiskelijoille korkein opiskelutaso. Jos opiskelua jatkaa tästä eteenpäin, niin olen kuullut useiden pysyvän kuitenkin nyt aloittamallani tasolla, koska pelkästään "advanced"-tason kurssit ovat sanastoltaan jo hyvin spesifejä, eivätkä siten aina kaikkein hyödyllisimpiä.

Yangshuo - ja levänneenä pohjoiseen

Yangshuo oli todellakin maineensa veroinen - äärettömän kaunis, leppoisa ja varmasti sopiva pikkukaupunki myös baareissa relaamiseen. Vietin kuitenkin kaksi päivääni lähialueilla, Li-joella Qingpingistä ylöspäin veneillen, Yangshuon ympäristössä pyöräillen ja viimeisenä päivänä tv-tornivuorella patikoidenkin. Pienessä keskustassa Jasmine, minua Guilinissa hostanneen Neilin tyttöystävä näytti paikkoja ja näytti myös tuntevan jokaisen keskustan baarin ja ravintolan tarjoilijan. Minun ei siis juuri tarvinnut huolehtia matkasuunnitelmista kun Jasmine osasi jokaisen turistikohteen pienimmätkin asiat ulkoa.

Joka tapauksessa, Yangshuossa oli helppo nauttia yksinkertaisista asioista, hyvästä ruuasta (kuten olutkalasta) ja loistavista retkeilymaisemista. Alla pieni kuvakokoelma...

Guilin ja Yangshuo - ei pettymisvaaraa

Päivät Guilinissa ja Yangshuossa olivat hienojen Yunnan-päivien jälkeen sittenkin vielä vaikuttavia ja maisemat ihmeellisiä. Muutaman päivän kaupungeissa vietettyäni olen vielä kerran hämmästynyt kaikista näkemistäni maisemista.


Odotin aika hieman jännittyneenä kuinka matka Longshengin riisiterasseille tulisi sujumaan, koska lähdin matkaan juuri tutustumani kirgisialaisen Nargisan, Neilin opiskelukaverin kanssa. Nargisa oli kuitenkin rentoa seuraa ja tapasimme nopeasti matkan varrella muita patikoijia, erityisesti korealaisen Huan ja seuraavana päivänä mukaamme lähteneen Chen Yilin.

Matka Dazhaista Pinganiin ei ollut erityisen vaativa, mutta käytimme hieman extra-aikaa harhailuun ns. kolmosasemalta ykkösasemalle, hieman liikaa vuorilta kyliin laskeutuen. Törmäsimme alaspäin kulkiessamme aiemmin tapaamaamme oppaaseen, joka ohjasi meidät oikealla polulle - ja yllätys yllätys - omaan majataloonsa.

Tapasimme matkalla useita yao-vähemmistön naisia (ja vaatetuksesta heikommin erottuvia miehiä), joiden pitkät hiukset oli koottu otsan yli ylettyvälle nutturalle. Naiset olivat käsitöihinsä keskittyneinäkin auttavaisia meille jatkuvasti vuoripoluilla epäröineille patikoijille. Oli kummallista huomata olevansa taas, vain pari päivää Shangri-lan tiibetiläiskylissä vierailun jälkeen, keskellä omaperäisiä tapoja ja perinteitä kunnioittavaa vähemmistöyhteisöä. Sen lisäksi, että yao-naiset pukeutuvat selvästi erottuviin musta-kirjaviin kansallisvaatteisiin, heillä on siis todellakin aina naimisiinmenosta asti leikkaamattomat, usein reilustikin yli toista metriä pitkät hiukset. Toisena päivänä näimme parikin naista hiustenpesulla joella, mikä oli todellakin hieman sadunomainen näky. Lisäksi useampi nainen olisi avannut nutturansa (ei mitään vertauskuvallista, pervot...) pienestä korvauksesta, mutta emme olleet kiinnostuneita maksamaan hyvistä kuvauskulmista edes kymmentä yuania.



Yao-perheiden rakennukset olivat valtavia. Kysyin eräältä nuorelta herralta montakokymmentä ihmistä heidän valtavassa talossaan asuu, mutta mies kertoi hänen elävänsä siinä kolmestaan vaimonsa ja lapsensa kanssa. Talossa oli noin kolme kerrosta ja muutamasata neliötä, vuorenrinteeseen puusta veistettynä. Samanlaisia, vuoristomajataloja muistuttavia rakennuksia oli rakenteilla oikeastaan jokaisessa ohittamassamme kylässä.



Kauniiden vuori- ja peltomaisemien sekä omaperäisen paikalliskulttuurin lisäksi vuortenrinteillä kasvaa valtavia kauniita bambuja, joita en voinut olla pysähtymättä kuvaamaan. Guangzhousta Kantonista tullut Yilin kertoi niiden olevan Guanxin erikoisuus, paljon suurempia kuin heillä on etelässä.




Kuljimme toisen päivän kolmestaan Nargisan ja Chen Yilinin kanssa. Yilin tuli ensimmäisen päivän iltana yksin suuren rinkan kanssa majatalollemme ja liittyi hauskaan illallisporukkaamme. Nargisan, Huan ja Yilinin lisäksi illallisporukkaamme kuului kaksi wuhanilaista opiskelijaa, joista toinen tosin asuu aivan naapurissani Zhongguancunin hitech-keskittymässä. Runsaan illallisen päätimme isolla pannullisella paikallista riisiviiniä jonka perään isäntä toi vielä kolpakollisen vahvempaa riisiviinaa maistettavaksi. Vaivuimme aikaisin sänkyihimme, jotka sattuivat vielä olemaan koko reissun halvimpia. Nukuin Huan kanssa mitättömän 20 ¥:n yöhintaan (reilu 2 €) puhtaassa, tv:llä varustetussa majatalohuoneessa; Nargisa ja Yilin saivat jopa omat huoneet samaan hintaan.

Heräsimme aikaisin katsomaan auringonnousua. Maisemat ns. ykköspisteeltä olivat tosiaankin hienot. Istuimme rakenteilla olevan talon terassilla ja odotimme pilvien välistä nousevaa aurinkoa kymmeniä minuutteja ennen kuin palasimme nauttimaan runsaan, puurolla ja nuudeleilla pohjustetun aamupalan.





Maisemat patikoinnilla Pinganiin olivat vielä ensimmäistä päivääkin hienommat. Ohitimme useita yao-vähemmistön kyliä, joissa usein jäimme vitsailemaan paikallisten, ansaintamahdollisuuksia metsästäneiden naisten kanssa. Toisin kuin ensimmäisen päivän reitillä, korkeiden riisiterassien pelloilla oli joista virtaavaa kirkasta vettä, joka muutti riisipeltojen peittämää näkymää entistä vaikuttavammaksi.

Yunnanista Guanxiin

Palasin Shangri-lasta yöpymättä matkalla Kunmingissa. Yö bussissa meni nopeasti, ensin kovaäänisen kiinalaisleffan katsomiseen pakotettuna ja heti perään leppoisasti kapealle pedille tainnutettuna. En ollut varannut hostellia Kunmingista etukäteen, joten enpä sitä olisi enää saanutkaan. Kävin kuitenkin toisessa Kunmingin reppumatkaajahostelleista etsimässä suomalaistuttavaa, mutta tapasinkin Naten taas muutaman välipäivän jälkeen. Vietimme tyhjän päivän ennen junien lähtöä - Natella takaisin Pekingiin, minulla Guanxi-provinssin Guiliniin - kiertelemällä vanhusten valtaamassa puistossa ja eläinmarkkinoilla. Eläinten osa ei Kiinassa ole tosiaan kadehdittava ja söpöt puput ja koiranpennut näyttivät kovin säikyiltä minihäkeissään.



Ennen junan lähtöä näimme pikaisesti kunmingilaista kaveriani, joka vei meidät syömään paikallista erikoisuutta, ns. sillanylitysriisinuudelia (Yunnan Guoqiao Mixian). Hyppäsin bussiin ja jätin toistamiseen "ikuisen kevään kaupungin".

Päivän syvennys tiibetiläisyyteen

Vuokrasimme aamulla pyörät ja suuntasimme noin viisi kilometriä kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle Songzanlinin luostarille (松赞林寺) . Yli neljäsataa vuotta vanhassa luostarissa asuu tapaamiemme munkkien arvion mukaan yli tuhat munkkia, lähinnä Shangri-lasta, mutta ilmeisesti useita myös nykyisen Tiibetin provinssin puoleltakin. Suuri luostarialue koostuu useista temppelirakennuksista, niiden yhteyteen rakennetuista huoltotiloista (kuten sianrasvalta käryävästä kynttilätehtaasta) sekä itse temppelialueen ympärille kukkulan rinteille tiibetiläistyyliin rakennetuista asuinrakennuksista.







Luostarissa saattoi kulkea melko vapaasti eikä muita turisteja suurella alueella ollut kuin kourallinen. Useammassa temppelirakennuksessa oli suuria Buddha-patsaita kukousalttareineen, joiden ympärillä sai kuljeskella rauhassa. Alttareiden ympäristö oli täynnä erilaisia lahjoja, erityisesti setelirahaa ja hedelmiä. Lisäksi joillakin alttareilla oli hengellisten johtajien kuvia.



Myös tämän pääluostarin temppeleissä Dalai Laman kuvat olivat näkyvästi esillä. Yritin katsoa olivatko kuvat nopeasti piilotettavissa paikoissa, mutta ainakin yksi suuri Dalai Laman kuva oli lasivitriinissä runsaiden lahjojen takana. Näytti tosiaan siltä, että joko Dalai Laman kunnioittaminen oli julkisesti hyväksyttyä tai munkit tekivät sitä Songzanlinissä Kiinan hallinnon kielloista huolimatta.

Olin joka tapauksessa yllättynyt Dalai Laman julkisesta kunnioittamisesta, sillä juuri hänen kuviensa esillä olon sanottiin johtaneen useiden munkkien vainoihin ja vangitsemisiin Tiibetin viime vuoden mellakoiden jälkiselvittelyissä. Kun en nähnyt Dalai laman kuvia Panchen laman ja luostarinjohtajan kuvien rinnalla ensimmäisessä käymässäni temppelissä, kysyin asiasta paikkaa hoitaneelta munkilta. Hän kertoi, ettei Kiinan hallituksella ollut mitään merkitystä sille missä kenenkin kuvia pidettiin. Hänen mukaansa hänen valvomassaan temppelissä Dalai Laman kuville ei vain ollut tarvetta.

Luostarin keskeisimmän Buddha-patsaan takana oli laaja, matoilla peitetyillä istuinriveillä täytetty rukoushalli, jossa muutama munkki luki mantrojaan vieraiden ja muiden munkkien kierrellessä ympärillä. Juttelin rukoilijoiden lähellä lahjoja hoitaneen munkin kanssa ja hän kertoi tulleensa luostariin Tiibetistä, toisin kuin muut tapaamani, paikallista väkeä olevat munkit. Toinen, vasta 11-vuotias munkki oli juuri vastaanottamassa kyläilevää äitiään kun häiriköimme häntä temppelissään. Dalai Laman kuvasta hän osasi vain kertoa hengellisen johtajan asuvan Intiassa ja lähtevänsä sinne itsekin vähän vanhempana.

Myös eräässä toisessa temppelissä munkeilla oli meneillään rukoushetki. Valmistauduin temppeliin astumiseen sulkemalla kännykkäni tekstailtuani juuri kaverille. Munkkeja tarkemmin katsottuani huomasin kuudesta munkista puolten keskittyvän mantrojen lukemisen sijaan pikemminkin kännykkäruutuihinsa ja juttelevan satunnaisesti mantroja lukevien yli keskenään. Eli länsimaista tuttu IT-saaste oli ujuttautunut osaksi myös Himalajan juurella asuvien munkkien "työpäivää"...




Kierreltyämme luostarissa hyvinkin useamman tunnin jatkoimme pyöräilyämme kauempana luostarin takana sijaitsevalle Napa-järvelle (纳帕海）。 Otimme luostarilta suorimman reitin pitkin kukkuloiden reunoja kiertäviä hiekkateitä, läpi vaatimattoman näköisten pikkukylien. Kaikki kyläläiset olivat tietä kysyessä ystävällisiä ja saimmepa erään pojan saattamaan meitä hyvän matkaa pyörällään. Muuten tapasimme reitillä kymmeniä mustia sikoja ja ohitimme useita muhkeasarvisia mutta rauhallisia jakkeja.









Saavuimme lopulta järvelle, joka oli itse asiassa kaunis aava aronurmialue. Vettä oli vain paikoittain nilkkaan asti joten pystyimme pääosin pyöräilemään pitkin kuivaa nurmikkoa. Pienen kuvaus- ja evästauon jälkeen totesimme retken kannattaneen ja aloimme suuntaamaan järven reunaa toista reittiä kohtia Shangri-lata.



Järvenrantakylässä kysyimme tietä vanhalta tiibetiläismieheltä, jolla oli lyhyeksi ajeltu päälaki ja kaunis musta, pitkälti selkään ylettyvä palmikko. Hän pyysi heti pari sanaa vaihdettuamme meitä sisään pihalleen teelle, johon pienen empimisen jälkeen astuimmekin.

Tiibetiläisasuun pukeutunut rouva alkoi valmistella meille teetä ja syötävää sillä aikaa kun herra ohjasi meidät sisälle suureen taloonsa ja esitteli meille rukoushuonetta. Hämmästelimme huoneen temppelimäistä koristelua hienoine seinämaalauksineen, lahjoineen ja buddhankuvineen. Huoneessa oli kaunis pieni alttari, johon oli asetettu hengellisten johtajien kuvia ja runsaasti hedelmiä ja seteliä lahjoiksi. Huone muistutti hyvinkin vaatimattomampien temppeleiden rukoushuoneita ja osoitti vaikuttavasti uskonnon vaikutuksen talossa.

Rukoushuoneesta herra ohjasi meidät suureen halliin, jonka nurkassa oli suuri keittouuni ja tiibetiläismatoilla peitetyt istuimet sen ympärillä. Hän pyysi meitä istumaan viereensä vasemmalle puolelleen kun taas rouva tuli pian valmistamaan jakinvoiteetä pienellä kirnulla tulipaikan toiselle sivustalle.



Kehuimme herran taloa ja ihmettelimme hallin valtavia tukiparruja ja nurkkauksen runsaita buddhalaislahjoja ja hengellisten johtajien kuvia. Mies alkoi pian kertoa tiibetiläisten asemasta Kiinassa ja ilmaisi nopeasti katkeruutensa Dalai Laman pakottamisesta maanpakoon. Hän toisti useaan kertaan Tiibetin olleen itsenäinen neljä vuosisataa, mutta joutuneen kohta jo 60 vuodeksi Kiinan hallinnon sorron alle.

Seinällä parhaalla paikalla olevaa Dalai Lamaa hän ylisti suurimpana auktoriteettina ja kertoi lähettäneensä vanhimman poikansa Intiaan opiskelemaan buddhalaisuutta. Toinen poika oli läheisessä Songzanlinin luostarissa ja nuorin, 18-vuotias työskenteli lähistöllä. Hän jatkoi kertomalla, että vaikka Tiibetissä Lhasassa käydäänkin yhä usein, lapset lähetetään nykyään Dharessalamiin buddhalaisoppiin.

Yllätyin hieman hänen kerrottua käyneensä kahdesti Intiassa ja selitettyään reitin kulkevan Tiibetistä Nepaliin ja sieltä edelleen Dharessalamiin. Olin luullut reittiä jotenkin vaaralliseksi luettuani kiinalaisten rajavartijoiden ampuneen Intiaan matkanneita pyhiinvaeltajia Himalajan vuoristossa. Kysyin asiasta toistamiseen varmistaakseni että käsitin oikein, mutta en sen jälkeen alkanut utelemaan reitin vaaroista, kun matkanteko Intiaan vaikutti miehelle aivan luonnolliselta asialta. Dharessalamiin lähetettyä poikaansakin herra odotti takaisin opintojen loputtua.



Vaikka Shangri-lan läheiset tiibetiläiskylät näyttävät alkeellisilta ja hyvin paikallisilta, niistä vaikuttaa olevan säännöllistä liikettä sekä Lhasaan että vielä kauemmas Dharessalamiin. Vierailemamme talo näytti sisältäpäin paljon rikkaammalta kuin mitä ulkoportilta olisi voinut kuvitella, ja heillä ilmeisesti oli hyvinkin varaa lähettää vanhin poika kauas Intiaan ja toinenkin läheiseen luostariin.

Ihmettelimme pehmeää teetä juodessamme kuivaa järveä, mitä herra kommentoi valittamalla han-kiinalaisten tukehduttaneen kolme järveen virtaavasta neljästä joesta. Alueella oli kuulemma aiemmin myös valtavia puita, halkaisijaltaan jopa kolmemetrisiä, mutta viime vuosikymmeninä han-kiinalaiset olivat hakanneet kaikki ja kuljettaneet rungot pois. Näimme tosin tien varrella vieläkin valtavia, halkaisijaltaan hyvinkin yli metrisiä tukkeja; emme tosin yhtä suuria kuin hallin keskeinen tukitukki.

Rouvan sotkettua käsikirnussa jauhetun jakinvoin teehemme, isäntä vielä lisäsi mukaan reippaasti kovaa, käsin murennettavaa juustoa. Käteemme työnnettiin yksi toisen perään suuria makeita pikkuleipiä ja tiibetiläiskakkuja kunnes lopulta kieltäydyimme hyvin päättäväisesti uusista paloista.

Hyvinkin tunnin juttelun jälkeen talon nuorin poika tuli sisään. Rento 18-vuotias tyyppi söi kanssamme pari keksiä ja auttoi ottamaan pari kuvaa teenurkkauksessa vanhan parin kanssa. Jätimme lopulta pihapiirin tarjoiluista kiitellen ja mahamme voiteellä täytettynä.

Shangri-la - Tiibetin rajoilla

Jatkoimme Gemman ja Peterin Shangri-lahan, neljä tuntia bussilla Lijiangista pohjoiseen. Perille päästyäni olin yllättynyt kaupungin takaperoisuudesta. Siinäkö oli tosiaan Shangri-la, maanpäällinen paratiisi? Kaupunki muistutti minua ennemminkin viiden vuoden takaisesta Ulan Batorista, kuivasta, kylmästä ja turisteja janoavasta provinsiaalisesta kylästä.



Gemma oli jo Lijiangista lähtiessä hieman kipeänä, joten kiersimme ensimmäisenä päivänä kaupunkia Peterin kanssa kahdestaan. Kävimme tyhjän, mutta selvästi turisteja odottavan Vanhan kaupungin tuntumassa sijaitsevassa Lama-temppelissä, jonka jälkeen kiipesimme lehmipeltojen läpi läheiselle kukkulalle. Kukkulan huipulla oli pieni, yhden huoneen kokoinen lama-temppeli, joka oli ympäröity kovassa tuulessa lepattavilla rukouslipuilla. Kukkulalta näki kaupungin yli ja sai vilauksen kaupungin toisella puolella nousevasta Sangzhilinin luostarista.



Kukkulan huipun munkit kehottivat meitä käymään mahdollisimman pian alueen suuressa, itse asiassa koko Etelä-Kiinan suurimmassa, lama-luostarissa, mikä olikin seuraavan päivän suunnitelmamme.

Olin yllättynyt nähdessäni Dalai Laman kuvat avoimesti esillä syrjäisessä temppelissä. Alempana, vanhan kaupungin suuremmassa temppelissä olimme nähneet vain Pekingissä asuvan, Kiinan hallinnon valitseman Panchen Laman kuvia.

Palasimme hiljalleen hostellille ja haimme Gemman illalliselle. Ikävä kyllä hän ei voinut juuri aiempaa paremmin, eikä hän siten päässyt mukaan seuraavan päivän pyöräretkellemmekään.

Tiger Leaping Gorge - varma retkeilykipinän sytyttäjä

Tiger Leaping Gorge, 虎跳峡，oli mieletön retkeilykohde, ja varmasti yksi reissun kohokohdista. Maisemat olivat häikäiseviä, ilmat loistavat, ja mikä parasta, meillä oli hauska ja mielenkiintoinen retkeilyporukka. Lijiangin Panbalta matkaan lähtivät jenkki Nate, aussi Gemma, saksalainen Peter sekä norjalaispari Siv ja Birgir.






Retkeilimme pääosin useamman hengen porukoissa, mutta välillä vietin pitkiä aikoja pelkästään Naten tai Peterin kanssa patikoiden. Kahden päivän retkeilyreitti oli täynnä loistavia kuvauspaikkoja ja maisemia piknik-pausseille. Näimme kahden päivän aikana vain parisenkymmentä muuta retkeilijää, joista tuskin kukaan Manner-Kiinasta. Ihmettelen, kuinka paljon kiinalaisturistit menettävätkään pysymällä kiireiset lomansa busseissaan kun kiina on täynnä loistavia patikointipaikkoja! Suurin osa reitillä tapaamistamme ihmisistä oli paikallisia naxi-herroja ja -mummoja perinteisiin asuihin pukeutuneina. Vaikka turisteja ei ollutkaan useita, reitillä oli mummoja pienien pöytien takana myymässä virvokkeita ja hedelmiä, sekä yleensä myös erikokoisia hasis-pusseja kapeilla vuoristopoluilla horjuville turisteille. Pidimme välillä pitkiä pausseja eväitä syöden, kuvia napsien ja kalpeita naamojamme polttaen.

Forgotten Kingdom - porvarisseikkailijan paratiisi

Luin matkalla Peter Goullartin Forgotten Kingdom-muistelmateosta, jossa Lijiangissa 40-luvulla asunut Goullart kuvailee Lijiangin naxi-kansan elämää ja menestyksekästä kaupankäyntiä sekä muiden alueella liikkuneiden vähemmistökansojen tapoja.



Vaikka kirjassa onkin ihmisiä vahvasti kansallisuuden ja heimon mukaan arvioiva ote, se on myös kiinnostava antropologinen kuvaus eri kansojen tavoista. Usein Goullart menee tosin äärimmäisen pitkälle jaotellessaan ihmisiä heidän heimojensa mukaan, mutta on vaikea näin 60 vuoden jälkeen arivoida kuinka vahvasti heimot ovat aikoinaan ihmisten persoonallisuuteen ja ulkonäköön vaikuttaneet.

Erityisesti tiibetiläisiä kuvaava luku on kiinnostava. En ollut ennen tiennytkään tiibetiläisten, varsinkin suuren tiibetin itäosissa asuneiden heimojen, olleen tunnettuja ja äärimmäisen pelättyjä sotilaita ja rosvojoukkoja, jotka hämmästyttivät karskilla ulkonäollään ja loistavalla ratsastus- ja taistelutaidollaan. Kuva on kovin erilainen kuin Dalai laman ja Dharressalamin propagandakoneiston antama kuva pasifistisesta lama-buddhalaisuudesta tiibetiläisyyden ytimenä. Totuus lienee, että Tiibetin historia on monimuotoisempi ja sanoisiko dionyysisempi kuin lama-buddhalaisuuteen keskittynyt käsitys antaa ymmärtää. Goullartin kuvauksen pohjalta osa tiibetiläisheimoista oli lähellä Nietzschen kuvaamaa yli-ihmiskansaa, jolla ei ollut rajoja vaateilleen ja joka hallitsi suvereenisti aluettaan valloitusyritykset julmasti tukahduttaen. Muistelen kuitenkin juuri Nietzschen olleen luomassa kuvaa tiibetiläisten lammasmaisuudesta - ehkä asiaan todellisuudessa suuremmin paneutumatta.



Mitä ilmeisimmin pan-eurooppalaiseen porvaristoon kuuluneen Goullartin kuva kommunistijoukkojen saapumisesta Lijiangiin on hyvin negatiivinen, ja varmaan hänen tuntemuksensa jaettiinkin alueen hyvinvoivassa ylhäistössä ja suuressa kauppiassäädyssä. Hänen näkökulmastaan kommunistit tuhosivat Lijiangin kukoistavan markkinakaupungin, nosti kaikenmaailman pikkusieluiset pikkunilkit valtaan ja tuhosi yritteliäisyydestään ja naisten valta-asemasta tunnetun kaupungin hyvinvoinnin ydinelikeinon, Lhasaa, Intiaa ja Etelä-Kiinaa yhdistävän kaupankäynnin. Ehkä kaupunki ei ollut aiemmin sosiaalisen tasa-arvon onnela, mutta tuskin arvostettujen ja taitavalla ja ahkeralla kaupankäynnillä rikastuneiden suurtalollisten ampuminen rauhallisessa pikkukaupungissa kohotti suuresti elämänlaatua ja yhteishenkeä.



Goullart ylistää kirjassaan monia porvarillisia arvoja ja saa ne näyttämään onnellisen elämän edellytyksiltä. Se on varmasti vain yksi totuus, mutta ainakin hän osasi välittää mielipiteensä paratiisistaan kauniisti ja vakuuttavasti.

Matka etelään: Kunming ja Lijiang

Matka alkoi hienoimmalla mahdollisella tavalla: heti lentokentältä bussiin noustuani ja bussia vaihtaessani kukkaro lähti taskusta, ja siinä samalla pankki-ja ajokortti. Tyhmää. Mutta eniten harmittaa hienon kukkaron kadottaminen. Onneksi äiti pelasti taas kerran ja matka pääsi pian jatkumaan.

Ehkä ensimmäinen turistikohteeni ei ollut kaikkein parhaiten valittu, mutta olin joka tapauksessa siinä vaiheessa vaikuttunut Kivimetsän, Stone forestin (石林) kivimuodostelmista.



Erityisen vaikuttunut olin kumaraista vanhusta muistuttavasta valtavasta kivestä, jonka kuvan muistan nähneeni aikoinaan ikuisuuksia lukemisen alla olleen Gao Xingjianin Sieluvuori-romaanin kannessa. Oli vaikuttavaa huomata sama mystinen kivimuodostelma yhtä äkkiä suuren puiston syrjäisessä nurkassa.



Erään kukkulan huipulla tapasin kiinalaisperheen Chengdusta ja hengasin heidän kanssa hyvän aikaa. Neljätoistavuotias poika oli kiinnostunut kaikesta eurooppalaisesta ja puhuimme erityisesti jalkapallosta. Englannin liiga on todella globaali ilmiö, ja sain taas kerran todeta, että Kiinan länsiosissakin seurataan tiiviisti Sami Hyypiän otteita Liverpoolissa. Kiinalaisperheen äiti sanoi suoraan olevansa sitä mieltä, että ei ole sopivaa mennä ulkoilemaan (wanr...) yksin. Kaikki kiinalaiset liikkuvat turistikohteissa tukevissa ryhmissä, joissa yksinäistä hetkeä ei varmasti pääse syntymään. Olin siis siltäkin osin friikki syvällä kiinalaisen turistielämän ytimessä...




Tapasin Hump-hostellin rennossa ympäristössä yllättäen muutaman suomalaisen, mutta erityisesti pari hauskaa huonekaveria joiden kanssa käytännössä vietin Kunming-päiväni. Söin pari ateriaa viereisessä sängyssä nukkuneen hollantilainen taiteilijan kanssa, joka valokuvasi kiinnostavia kohteita Kiinassa. Hän oli matkalla Guangzhouhun ja Shenzheniin tapaamaan taiteilijoita, jotka kopioivat eurooppalaisen taiteen klassikkoja äärimmäisen taitavasti ja vauhdilla liukuhihnatavarana ja välittävät ne sitten Euroopan markkinoille. Hänellä oli hieno kuvasarjaidea, jossa hän käyttäisi taitavia kiinalaistaiteilijoita kaiken tarkan työn maalaamiseen ja hän itse viimeistelisi työt, jotka käsittelevät juuri globaalia työnjakoa ja second world-maailmojen käyttämistä työnteon kenttänä. Idea ja hänen suunnittelemansa matkakohteet Kantonissa kuulostivat niin kiinnostavilta, että aloin jo vakavasti suunnittelemaan viimeisten matkapäivien viettämistä maailman roinatuotannon sydämessä. Ikävä kyllä lopulta aika ei ultrakaupunkien näkemiseen riittänyt.

Lähdin kuitenkin pian rahaa saatuani eteenpäin Lijiangiin pohjois-Yunnanissa, tylsäksi haukutun Dalin tylysti ohittaen. Lijiangin vanha kaupunki oli tosiaan idyllisen kaunis, mutta totaalisesti kiinalaisturistien valtaama. Katselin Lijiangin kuuluisaa vanhaa kaupunkia ensimmäisen päivän muutettuani ensimmäisen yön jälkeen Mama´s hostellista ihanaan Panbaan. Panbasta löysin todella mukavan ja kotoisan henkilökunnan ja myös loistavaa porukkaa lopuille retkille Yunnanissa.

Pyöräilin toisen Lijiang-päivän läheisellä maaseudulla australialaisen Gemman ja saksalaisen Peterin kanssa. Nousimme Baisha （白沙）-kylän takana nousevaa vuorta ylös muihin naxi-vähemmistön asuttamiin kyliin, joissa oli parikin buddhalaisluostaria. Pyöräily ylös rinteitä ei ollut helppoa, mutta emme viitsineet lopulta luovuttaakaan kun tiesimme jo olevan etsimämme suuremman luostarin tuntumassa.

Matkalla kuitenkin kävimme pienemmässä buddhalaisluostarissa, jonka pihat olivat kummallisen autioita, vaikka kynttilät paloivat alttareilla. Emme nähneet koko parikymmentäminuuttisen visiittimme aikana ketään koko luostarissa, vaikka englanninkieliset kyltit antoivat ymmärtää paikan olevan jonkinlainen turistikohde. Poistuimme lopulta hiljaa ja kummastuneina luostaripihalta ja jatkoimme pyöräilyä yhä ylemmäs vuorelle iltapäiväauringon paisteessa.












Saavuimme lopulta etsimäämme luostariin, joka olikin hieman kaupallisempi kuin muut maaseutukylissä näkemämme keskittymät. Luostari oli joka tapauksessa kaunis ja tinkimämme 10 yuanin sisäänpääsylipun arvoinen. (Ihailin Peterin päättäväistä otetta hintaneuvotteluissa, mikä oikeastaan ratkaisi koko vierailumme luostarissa; 80 ¥:n yleistä suojelumaksua emme olisi tosiaan maksaneet.) Luostari oli rakennettu vuoren rinteeseen kauniin laakson laidalle. Otimme paljon kuvia ympäri luostaria ja söimme pois eväämme luostarin puutarhassa. Paluu takaisin oli hauskaa laskettelua alas vuorenrinnettä ja lopulta kevyttä ajelua takaisin läpi pienten naxi-kylien.