Poliittista vaivaantumista koululuokassa, vol. 2

Viime päivinä äiti on ollut kylässä enkä ole juuri hengaillut yliopistolla. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Tänään koulupäivä päättyi joka tapauksessa vasta kuudelta kulttuurimaantiedon tunnillamme. Yleensä leppoisa miesvoittoinen luokkamme on puhelias ja viihdyttää kysymyksillä nuorta naisopettajaamme. Tänään Tiibetiä käsitelleellä tunnilla oli kuitenkin hiljaista. Ilmeisesti opettajamme oli tavalla tai toisella velvoitettu käsittelemään tavallista provinssiesittelyä perinpohjaisemmin Tiibetin historiaa. Reilun kymmenen paikalle saapuneen kysymykset olivat harvinaisen vähissä kun opettaja selitti Tiibetin vallan siirtymistä kansalla v. 1951 ja edelleen Lhasan hienoa modernisoitumista viime vuosikymmeninä.

Opettajamme on tuskin meitä vanhempi ja aika hauska (eikä myöskään lainkaan paha katsella, niin kuin kiinalaiset sanoisivat). Luokassa on aina rento tunnelma, joten eipä kukaan jaksanut nytkään alkaa menoa pilaamaan. Lähinnä opettajaa kävi sääliksi, koska hän varmasti huomasi, ettei kukaan taida ottaa hänen versiotaan Tiibetin historiasta ja lama-buddhalaisuuden johtajarankingista tosissaan. Toisaalta aihealue ei tainnut myöskään olla kovin perinpohjin hänen hallussaan.

Luokkamme on onneksi jo tarpeeksi välitön, ettei kenelläkään ole tarvetta alkaa julistamaan erilaisia näkemyksiään. Kun kurssin aiheena ei ole yhteiskunta ja politiikka, käytäntö kelpaa minullekin. Tauolla meillä oli aikaa käsitellä Tiibetin (ja samalla myös Falun gongin) poliittinen tila englanniksi, opettajan varmasti ymmärtäen keskustelunaiheemme, mutta toisaalta häiritsemättä hänen opetusurakkaansa.

Tällaista keskustelukulttuuria siis meidän yliopistossa, jep jep. Kyllä Berliinin Freie Unin seminaareja on joskus ikävä.